My Way, a Work in Progress

Sain aamulla ystävältäni linkin Teemu Mäen essee-artikkeliin Kissa, joka käsittelee jo vuosia sitten kohauttanutta "kissantappovideota" videon tekijän kirjoittamana. Samalla ystäväni heitti minulle haasteen kysyessään, mitä mieltä minä olen tästä. Ensin ajattelin vastata hänelle vain lyhyellä kommentilla "aivan sairasta, en vaan voi ymmärtää", mutta koko esseen luettuani olikin pääni pelkkä ajatusmytty, jonka selvittämiseen tarvitsen tilaa. Tässä siis samalla vastaus sinulle Essi.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikki tappaminen on väärin, aina ihmisten välisistä sodista eläinten tappamiseen, edes ruuan vuoksi. Näin ison ja laajan asian totaalinen kieltäminen tai hyväksyminen on kuitenkin todella monipiippuinen juttu. Esimerkiksi itse olen todennut, ja sitä todellakin tarkoittanut, että taiteen vuoksi lähes kaikki on sallittua. Tämäkin periaatteessa vetelee viimeisiään, niin heikko ja typerä väite on. Olen kuitenkin sitä mieltä, että yksi taiteen tarkoituksista on saada jotakin liikkeelle, synnyttää vahvoja tunteita: aivan kuin kyseinen video teki. Tietenkin tässä voidaan jo puhua siitä, mennäänkö aivan mauttomuuden puolelle, mutta kyseleekö taide lupaa pysyä tiettyjen rajojen sisäpuolella? Ei, ei kysele.

Kuten aluksi sanoin, oma ensireaktioni tähän juttuun oli silloin vuosia sitten se, että tyyppi on aivan sairas ja täysin mielenvikainen. Mäen esseen luettuani tajusin mihin ansaan olin tuhansien muiden ihmisten kanssa astunut:

Teoksessani kuusi sekuntia kestävää kissantappokohtausta edeltää tunnin verran sekä ihmisiin että muuhun luontoon kohdistuvan väkivallan esittelyä: dokumenttikuvia sodasta, nälästä, ekokatastrofista ja rakenteellisesta väkivallasta sekä pakkotyöstä. Toivoin, että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.

Jotta näin radikaalia "teosta" voisi kutsua taiteeksi, pitää sillä olla jokin tarkoitus, merkitys (aivan kuin millätahansa muullakin taiteella). Mielestäni Mäellä on sanoma, jonka takana hän hyvin rohkeasti seisoo. Tämä kohu on myös tuonut esille sen, kuinka helposti ihmiset syyllistävät tietämättä enempää:

Kaikki tietävät videon sisältävän kohtauksen, jossa tapetaan kissa. Muutama tietää 30minuutin mittaisen videon sisältävän 6 sekuntia materiaalia, jonka aikana kissa tapetaan. Vain muutama kuitenkin on nähnyt tämän. Kuitenkin ihmisten puheista saisi käsityksen, kuin kaikki olisivat tämän nähneet. Tuomitse tuntematta, niinhän tämä maailma toimii.

Haluan myös kommentoida pelkästään tätä kissan tappamista. Väärinhän Mäki teki siis huijatessaan löytöeläintaloa: hän haki kissan samalla luvaten huolehtia tämän hyvinvoinnista kissan loppuelämän ajan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Mäki tappoi kissan. Vääryys piilee juuri tässä, ei siinä, että mäki tappoi nimenomaa kissan, suloisen, pörröisen ja elämänhaluisen ihmisen rakkaan lemmikin. Vaikka itse vastustan eläinten tappamista kaikessa määrin, en voi silti kieltää sitä, etteikö niin tehtäisi koko ajan. Voin veikata, että moni on käynyt keskustelua aiheesta ruokapöydän ääressä lautasellaan sianlihaa ja leipänsä päällä kalkkunaleikettä: huomaako kukaan muu ristiriitaa?

Taide on taidetta, ja se tulisi täysin erottaa tappamisesta ja tässä tapauksessa esiintulleesta kidutuksesta. Toinen puoliskoni puoltaa täysin taidetta, toinen taas on raivoissaan eläimen tappamisesta huvin, taiteen, vuoksi. En tiedä voiko kukaan antaa tähän aiheeseen vain myöntävää tai kieltävää vastausta. Minä en ainakaan.

***


Hui kuin vaikea aihe, mutta koukutuin heti esseeseen, joka oli taidokkaasti kirjoitettu. Jokaista väitettä seurasi selkeät ja loogiset argumentit. teksti oli johdonmukaisesti kirjoitettu, ja Mäki nimenomaa selitti, ei puolustellut. Hän teki radikaalin ratkaisun, mutta rohkeasti seisoo sen takana. Kuten hän esseessään kirjoittaa:

Kun Nykytaiteen museossa Helsingissä oli vuonna 1995 videoteosteni retrospektiivi, pyysi museo elokuvatarkastamolta poikkeuslupaa teoksen esittämiseen. Sitä ei myönnetty. Teos kuitenkin esitettiin, kun lupasin itse vastata siitä, ettei pahamaineista kuuden sekunnin tappokohtausta näytetä. Lupasin laittaa käteni projektorin linssin eteen niiden ajaksi. En laittanut.

Lukekaa ihmeessä koko essee alusta loppuun, siellä on niin monia vaikuttaviakin kohtia, joten jos alkaisin niitä copy-pasteamaan tänne, ei tästä tulisi ollenkaan loppua. Ihmisten pitäisi vain ensin ymmärtää ymmärtää, ja vasta sitten perustellusti tuomita tai hyväksyä, miksei jopa molempia.