Elämä voittaa.
Tuntuu kuin oma elämä olisi hurrikaanin vallassa. Kaikki pyörii ja vaihtuu hiukan liian nopeaan tahtiin, mutta jostain kumman syystä punainenlanka säilyy. Jos en sitten vai ole kuvitellut sitä.
Mä olin jotenkin ajatellut, että en aio käsitellä tätä asiaa ollenkaan, tekisin vain niinkuin aina ennenkin: sulkisin silmäni ja ajatukseni. On niin kovin paljon helpompaa käskeä itseään unohtamaan ja väkipakolla kääntää uusi, puhdas sivu, kuin istua itsensä kanssa alas ja ajatella. Pelkkä ajatus ahdistaa, yhyy. Sitten iski sellainen myötähäpeä itseäni kohtaan: ei kukaan aikuinen ihminen voi paeta koko elämäänsä. Tai varmasti voi, mutta kuinka kauas se kantaa?
Ero. Kolme kirjainta puhdasta tuskaa. En oikein osaa enkä halua sanoa sitä ääneen. Se saa kaiken kuulostamaan liian lopulliselta, vaikka lopullista tämä onkin. Se surettaa, on surullista ajatella että nuo pirulliset kirjaimet lopettaa kaiken mitä vuosien aikana on rakennettu ja tekee kaikesta panostamisesta turhaa. En haluaisi ajatella noin, sillä tiedän sen olevan vähän naiivia. Kaikki mitä elämän varrella tapahtuu, on luokiteltava arvokkaiksi kokemuksiksi. Kaikilla on valittavana vaihtoehtoja, ja jotain pitää valita. Valinta on joko oikea tai väärä, sitä ei kukaan valitettavasti voi ennustaa etukäteen. Meni miten meni, hukkaan mikään hetki ei mene, se on varmaa. Näenkin tämän päättyneen kolmen vuoden jakson olleen täynnä uskomattoman hienoja kokemuksia, itsetutkiskelua, opiskelua elämään toisen kanssa, onnistumisia ja epäonnistumisia. Enkä kadu hetkeäkään.
Tänään sain vihdoinkin muotoiltua sanoiksi kaikista olennaisimman: nyt tuntuu kevyemmältä ja eheämmältä kuin ennen, kun enää ei tarvitse esittää mitään. Nyt voin olla sellainen kuin haluan, enää ei tarvitse pakottaa itseään tuntemaan ja sitä kautta kuluttaa energiaa. Suru ja onni värisevät kilpaa lävitseni aiheuttaen vavahtelua. Tunnen oikein, kuinka minäkuvani pohja alkaa pikkuhiljaa muovautumaan uuteen muotoonsa.
Elämä voittaa, sillä on aina tapana järjestyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti