I walked with the zombies!

Nyt viimeinkin on pakko saada sanotuksi pari sanaa Lontoosta ja viime viikosta noin muutenkin, koska lähdetään ylihuomenna Tukholmaan ja sen jälkeen ajatukset on varmasti taas ihan myllerryksessä ja mielen jäsenteleminen entistäkin hankalampaa! Aaaa, oon vaan ollut ylionnellinen ja ylikierroksilla, aina kun olen koettanut istua alas kirjoittamaan, on vaan lyönyt tyhjää ja tarpeeksi suuria sanoja on tuntunut mahdottomalta löytää. Miten voikin olla vielä näin monen keikkavuoden jälkeen, että keikkakokemukset vaan paranee kerta toisensa jälkeen? Uskomatonta, mutta en valita! Oli taas mun elämän huippu hetkiä.

Aluksi tuntu kauhean kurjalta lähteä Sinnan kanssa kahdestaan matkaan, kun ollaan kuitenkin aina porukalla
Lontoossa oltu. Nopeasti se tunne kuitenkin hälveni, perillä tuntui taas yhtä kotoisalta kuin aina ennenkin, Lontoo on vaan mun elämäni rakkaus, minkä sille voi. Vaikka meidän hostelli oli tosi rupa ja majoittauduttiin aluksi väärään huoneeseen ja  meidän kahdeksan hengen dormissa neljä nähtävästi vihasi meitä, silti vaan hymyilytti. Kahtena ekana iltana tavattiin tuttuja ja tuettiin kavereiden baaria Camdenissa (onneksi otettiin hostelli Campsusta, ei me missään muualla kuitenkaan pyöritä :D). Onko liikaa, jos illan aikana pitää avata kaksi pulloa vodkaa? Eikä kyllä edes mitään tavallista vodkaa, vaan maailman parasta Colden Shittiä aka Cinnamon Vodkaa. Mmmmmm, kaikkien kannattaa maistaa sitä, Suomesta sitä kai saa Koskenkorvalta, mutta jos olette menossa Lontooseen, menkää Camdenissa sijaitsevaan Dev:iin ja tilatkaa golden shittiä. jos baarimikolla on punainen tukka ja sen nimi on Phill, niin se tietää mitä haluatte :D

Keikka päivä oli kamala. K-a-m-a-l-a. Meillä oli mukana vaan ohuita kevät hepineitä, koska meille oltiin mainostettu Lontoon aikaista kevättä ja +15 asteen lämpöä. Muuten hyvä, mutta satuttiin vaan tuomaan takatalvi mukanamme ja luntahan siellä pyrytti pakkasen saattelemana. Eli oli ihan sika fantsuu jonottaa aamu kymmenestä ilta seitsemään leggingseissä ja nahkatakissa. Se oli kamalampaa kuin joulukuussa Hovetin lumimyrskyssä, trust me, kukaan ei halua edes vihamiehelleen jäätymiskuolemaa. Jostain ihmeen syystä selvittiin hengissä koko päivä.

Keikat oli mahtavuutta! Mä olin ihan Sister neitsyt, mä ikäänkuin olin korvaamassa ihanaista Iraa siellä :D Mä en voinut lakata kysymästä Sinnalta, että miksi se ei oo ennen raahannut mua niiden keikalle, se oli uskomattoman siistiä ja tyypit mukavia kuin... kuin... no, aivan hirveän ihania! Meille jopa omistettiin kappale ja koko muuta yleisöä pyydettiin antamaan meille aplodit, woop woop! Se toisaalta taas ei yhtään vähentänyt "haluaisin tappaa teidät hitaasti ja verisesti"-katseita selässä, mutta life is a bitch and then you die, ei täältä muuta saa.

Joku britti-tyttö "Miksi te skandinaavit olette noin pitkiä?" Rikki "Me juodaan maitoo!" Minä ja Sinna "bitch pls,
juo ihan keskenäsi!"

Ja sitten heti perään lähti toinen neitsyys: Wednesday13. Uuu-la-laa mitä nannaa! Vaikka olin tosi väsynyt ja varmaan kuumekin oli kovassa nousussa jo siinä vaiheessa, niin missään vaiheessa en toivonut että voisi jo tulla encore (sitä nimittäin tapahtuu silloin tällöin), koko keikka meni ohi niin nopeasti. Kauniita miehiä lavan täydeltä, kai niitä kuka vaan olisi pidempäänkin katsellut?

Keikan jälkeen odotettiin vielä kaupanpäällisiksi sellaiset 3 tuntia jotta päästäisiin vaihtamaan muutama sana noiden jenkki-zombien kanssa. Kaikki osoittautuivat tosi ihaniksi ja mukaviksi ja tuntuivat aidosti välittävän faneistaan. Lisää sellaisia ihmisiä kiitos! Siitä hetkestä noin puolentunnin kuluttua kaikki odotus oli viimeinkin (!!!!) päättynyt ja napattiin Sisterin Rikki ja Cari messiin ja nelistään lähdettiin koettamaan onneamme kello 3 yöllä etsimään baaria joka olisi vielä auki (jos kukaan koskaan on käynyt Lontoossa, niin tietää sen aika helvetin vaikeaksi tehtäväksi). Vaellettiin kuin narkkisluolasta karanneet sekakäyttäjät kylmässä yössä pitkin Lontoon tyhjiä ja kosteita katuja, ja loppujen lopuksi pysäytettiin toisillemme taksit, ja molemmat porukat lähtivät omille majapaikoilleen. Ensi kerralla sitten.

Se olikin aikalailla meidän reissun loppu. Haettiin rinkka Camdenista, otettiin bussi Victorialle ja sieltä lentokenttää kohden. Heräsin kunnolla vasta Kööpenhaminassa McDonaldsissa, ja vaivuin melko nopeasti uudelleen koomaan. Jotenkin saatiin koomattua itsemme Helsinkiin saakka (ottaen huomioon että tosiaan oltiin siellä Kööpenhaminassa 11 tuntia) ja nämä wild girlsit vielä ottivat ja menivät kimpsuineen ja kampsuineen Bäkkärille tasoittaville. Eikä ollut paha veto sinänsä, lonkero maistui järjettömän hyvältä pitkästä aikaa! Siinä vaiheessa en toisaalta voinut ajatella kuin kauhun sekaisin tuntein seuraavaa päivää ja jonotusta Nosturilla. Pirun W13, etkö voinut yhtään pidempää väliä pitää kahden keikan välillä?

Sitä väsymyksen määrää seuraavana aamuna. W13:sta ei olisi pitänyt olla mitään hankaluuksia laulaa "I walked with a zombie", tarjottiin varmasti kaksi hyvinkin potentiaalista mallikappaletta. Oltiin ihan varmoja Sinnan kanssa, että meidän pitää olla taas siinä kymmenen maissa Nosturilla, sielumme silmin nähtiin jo tusinoittain teinejä makuupusseissa notkumassa ovien edessä jo ties kuinka monetta tuntia. Kun silmät ristissä saavuttiin satamalle, ei siellä ollut ketään. Ei ketään. Siinä vaiheessa se karu totuus taisi iskeä vasten molempien kasvoja vaikka mitään ei ääneen sanottukaan: ei ole enää niitä yönyli jonottavia teinejä, koska ne oltiin me, ja me ollaan nyt tässä. No se sopi paremmin kuin hyvin: otettiin ratikka takaisin keskustaan ja aamupalan ja minishoppailukierroksen jälkeen tultiin mun Töölön kämpille laittamaan itsemme kuntoon ja pakattiin siinä samalla vähän vodkaa mukaan ("pakko saada pari tasoittavaa!"). Loppujen lopuksi oltiin takaisin Telakkakadulla iltapäivällä kolmen aikaan, mentiin syömään Chicosiin ja oltiin vielä senkin jälkeen ensimmäiset jonottajat. Luoja ollaan mekin hulluja.

Jonottaminen oli ihan mukavaa, tutustuin moniin uusiin ihaniin ihmisiin joihin varmasti pidän yhteyttä vielä jatkossakin. Ja oli ilo huomata taas kerran kuinka hyvin Nosturilla sisäänpääseminen toimii: oli ihanaa rauhassa antaa tavarat narikkaan, kävellä portaat ylös ja valita paikkansa eturivistä. Huh.

Keikka oli jälleen ihan parhautta! Mun takana keikan aikana vaan oli joku idiootti akka (terveisiä vaan jos satut lukemaan) jolla oli elämää suurempia ongelmia, mutta paskat siitä, muuten ajantaju katosi taas totaalisesti ja keikka oli ohi uskomattoman nopeasti. Respectia bändille muuten siitä, että soittivat keikan vaikka lentoyhtiö hukkasi kaikki niiden tavarat Lontoon ja Helsingin välillä (just sayin', mehän W13 sanottiin että kannattaa tulla meidän kanssa samalla lennolla...). Sinnalla on meidän settilistat molemmilta keikoilta, en nyt rupea analysoimaan mitä kaikkea yhteislaulua siellä luriteltiin, tärkeintä kuitenkin että rokki soi ja hauskaa oli!

Kun keikka oli ohitse, aloin pelätä hillittömästi ulos lähtemistä ja bändiläisten venaamista. En vaan saanut millään tsempattua itseäni siihen, että pystyisin taas kolme tuntia odottelemaan muutaman sananvaihtamista. Onneksi onnistuttiin vetkuttelemaan sisällä melko pitkään, ja ulkona keksittiin koittaa Sinnan megamanoolisen huonoa tuuria, ja puetettiin sille college-housut jalkaan ja kokeiltiin antaisitko se bändille lisävauhtia tulla ulos. Ja tättäräätätää: samantien kun vyötärönauha napsahti napaan niin ensimmäinen muriaani asteli alttarille noin kahdenkymmenen tytön ja pojan riepoteltavaksi. Alan käyttää Sinnaa useamminkin tuolla tavalla hyödyksi, en voi olla miettimättä että oltaisiinko säästetty Lontoossakin tunteja jos oltaisiin laitettu Sinna tekemään jotakin noloa.

Suomessa oli paljon kivempaa. Meillä oli enemmän aikaa jutella kaikkien kanssa ja kaikki tuntui tosi luonnolliselta. Nauroin vedet silmissä monille jutuille ja kuville joita otettiin. Maagisinta oli kuitenkin se hetki, kun tapasin kohtaloni. Oikeasti, aina välillä kuulee kun joku vanha kauan naimisissa ollut pari kertoo ensitapaamisestaan kuinka se oli maaginen hetki ja sillä hetkellä tiesi, että tuo on se ihminen jonka kanssa tulee jakamaan koko loppuelämänsä. Se oli sellainen hetki, koin jotain sähköshokkeja ja koko kehon väristyksiä, kaikki napsahti kohdilleen ja miten muuten sitä tosi kliseesti voinkaan kuvata! Juttelin Troyn kanssa jotain tosi hölmöä, kun mun olkapäähän kosketettiin kevyesti. Kun käännyin ympäri, kohtasin Jackin. Joko siinä kosketuksessa oli jotain outoa, tai sitten se oli sitä taikaa, mä hoen tätä vielä kymmenen vuoden kuluttuakin, mutta uskokaa pois, siinä on mun kohtalo! Halattiin nopeasti ja sitten J kysyi "miksi et hakannut sitä ämmää mäsäksi keikan aikana?". Oltiin Sinnan kanssa isot kysymysmerkit eikä tajuttu ensin ollenkaan mistä se ukko puhuu. Sitten pienen ahaa-elämyksen jälkeen tajuttiin, että se tarkoitti sitä lumppua joka oli mun takana keikan aikana. J:n mielestä se olisi pitänyt pistää tuhannen p****n päreiksi ja se ei käsittänyt miten mun itsehillintä riitti. Niin mäkin ihmettelin.

En kestä Troyta, miten kukaan voi olla niin hauska? :D Mun oli pakko lopuksi kutsua se mun mukaan äidin luokse syömään, en olisi malttanut päästää sitä kotiin kun olisin vaan halunnut nauraa vielä pidempään, lämmitti kummasti kylmässä säässä. Äidin reaktio tähän tosin oli "Pyh, tollanen haluaisi vaan veristä pihviä, täältä sellaista ei saa. Amerikkalaiset haluavat aina vaan veristä pihviä!" Hmm, ehkä ei sitten.

Ekassa kuvassa Romanin kanssa olen kasvot kameraan päin, mutta jostain kumman syystä mun huulet on suppuralla Romanin poskea kohden ja katson sitä muka niin huomaamattomasti sivusilmästä. Kun Sinna oli ottanut sen kuvan, Roman katsoi mua kulmien alta ja sanoi "voit sä mua pussatakin jos sä haluat!" No pakko se oli reteästi muikistaa huulet uudestaan ja iskeä ne sen super pehmeää ja muhkeaa poskea vasten. Jostain syystä se kuvan ottaminen tuntui kestävän ikuisuuden ja kun salama vihdoin välähti revettiin kaikki kolme nauramaan. Äää, miksei Roman voi olla mun veli?

Ja sitten tämä. Mä voisin tuijotella tätä kuvaa lopun elämääni. Mä rakastuin, kyllä, rakastuin tuohon äijään. Hölmöä kuin mikä, mutta no can do.

Kun hulina ja vilinä oli ohitse, päästiin vihdoinkin bailaamaan Bäkkärille. Jotenkin oli helpottavaa tietää, että nyt se oli hetkeksi ohi ja edessä oli vielä monta päivää lomaa ja aikaa lepäämiselle, mutta sitten toisaalta taas fiilis oli tosi haikea. Vaikka toisaalta fiilis on aina haikea kun viimeinen keikka on ohitse. Nyt pitäisi jaksaa odottaa vuoden loppuun saakka että saadaan nuo pojat takaisin Eurooppaan. Höh.

Bäkkärillä oli yllättävän hiljaista, olin jotenkin odottanut paljon enemmän siltä illalta vaikka silloin nyt oli paljon muitakin tapahtumia ympäri PK-seutua. No, saatiin ainakin kunnolla tilaa tanssilattialla eikä juomien tilaamisessa kestänyt kauaa. Oli kyllä niin sellainen "ollaan kotona"-fiilis. Vaikkakin no, huomenna lähtee taas uuteen nousuun ja käännetään nokka kohti länsinaapuriamme Ruotsia! Wuhuu, ole Ruotsi valmiina, me tullaan taas!

P.s. Ihanin ylläri oli se, kun keikan jälkeisenä lauantain heräsin ja kirjautuessani facebookiin huomasin, että olin saanut viestin elämäni mieheltä J:ltä ♥

P.p.s. Sori jos tää teksti on vähän takkuilevaa ja vailla päätä ja häntää, mä oon nyt pari yötä kirjoitellut tätä silmät ristissä kun tuntuu ettei muulloin ole aikaa. Joten, sorry folks!