All my desolate soul, in my desolate home, it's my desolate role.

Mua ällöttää tää mun kiittämättömyys ja se, ettei mulle tunnu riittävän mikään. Mä en vaan löydä paikkaani tai osaa sanoa, mitä mä haluan. Mua ärsyttää se kiusaantunut olo mikä mun sisällä sykkii koko ajan. Mä haluaisin taas heittäytyä hetkeen ja elää tässä ja nyt, varsinkin silloin kun olen kavereiden tai J:n kanssa. Ärsyttää kamalasti se, että mä oon jokaikinen hetki niin kauhean tietoinen itsestäni. Mua ällöttää mun kroppa, mun naama, mun ääni, mun ajatukset ja ne sanat joilla puhun. Mä hakkaan itseäni henkisellä pesäpallomailalla läpi päivän. En tiedä minkä tason idiotismia tää on, mutta musta tuntuu kuin olisin iso kävelevä pettymys kaikille ihmisille. Mä haluaisin olla täydellinen.

Mä en oikeasti tiedä mtä mun pitäisi tehdä. Mulle on annettu vaihtoehtoja: hae psykoterapeuttia, käy nyrkkeily-tunneilla, näe ihmisiä, syö. Mä mekaanisesti suoritan annetut tehtävät, mutta en koe, että ne täydentää mun elämää millään tavalla. Kävin ekan terapeutin haastattelussa, ja se oli kamalaa. Ensinnäkin sen takia, etten pitänyt kyseisestä henkilöstä, mutta myös siksi, etten edes tiennyt miksi olin siellä. Kun multa kysyttiin mitä mä odotan tältä kaikelta, purskahdin vaan itkuun ja lahosin lattialle. Multa on nyt suht tasaisin väliajoin kysytty tota kysymystä viimeisen 8 vuoden ajan, enkä mä vittu tiedä. Turhauttaa niin paljon, kun ihmiset olettaa että mulla olisi jokin vastaus siihen, mitä haluan elämältä ja millainen mä haluaisin olla. Niin, kun mä vaan haluaisin etten olisi olemassa.

Joka ilta mä koitan kasata itseni ja kertaan päässäni asiat, jotka on hyvin mun elämässä. Mulla on oma koti, ihana poikaystävä, parhaat kaverit ja maailman söpöimmät kissat. Mulla on läheiset välit mun sisaruksiin ja äitiin, mä olen päässyt psykan polille, pääsen aloittamaan psykoterapian ja muutenkin musta kyllä huolehditaan. Silti tää kaikki on niin hajonaista, etten osaa iloita elämästä. Välillä mä mietin, että enkö mä vaan halua olla onnellinen, että teenkö mä tästä kaikesta tahallani näin vaikeaa? En oo pitkään aikaan enää tiennyt mikä on totta ja mikä ei, varsinkaan mikä tulee mun omiin tunteisiin.

Ehkä mä vielä joku päivä herään tästä unesta ja tajuan, että se kaikki olikin vaan painajaisunta.