Okei, mun mielestä on tosi raukkamaista vieläkin laskea korvat luimuun menneiden takia, varsinkin mittakaavaltaan näin pienten, mutta ei sille mitään vaan voi. Viimeiseen puoleen vuoteen ajatuksissani ei edes ole käväissyt katkeraa vivahdetta, joka olisi millään tavoin viitannut ko. asiaan, ei sitten pienintäkään. Nyt kuitenkin jollakin ystävälläni oli messenger nimikkeen kohdalla "soi nyt" toiminnossa ne pari maagista nimeä, sanaa, jotka saivat jokaisen lihakseni jännittymään:
In Flames- My Sweet Shadow
Taas vietiin: kävin koko ihmisen mahdollisen tunteidenkirjon noin viidessä sekunnissa lävitse aloittaen kauhusta päätyen välinpitämättömyyteen. Oikeasti ajattelin niinkuin pitäisikin: mikä siinä nyt niin ihmeellistä on? Olen hyväksynyt asian aikoja sitten, ajatuksena tapahtuneissa ei ole mitään epäselvää eikä sellaista, jonka loppujen lopuksi olisin halunnut menevän toisin. Meillä molemmilla on asiat nyt hyvin, tai ainakin toivon niin. Miksi siis minun pitäisi vieläkin vältellä asioita, jotka muistuttavat? Uhmasin siis kohtaloani, ja tulos on tämä: itken sanallisesti paskaa oloani blogspotin pimeään ja yksinäiseen maailmaan.
Avasin youtuben varmoin ottein, mutta tekstikentän kohdalla liikkeeni hidastuivat. Kirjain kirjaimelta pakotin itseni näppäilemään nuo mahdottomilta tuntuneet 26 merkkiä haku-kenttään, toivoen, että jostain kumman syystä maailman voimat olisivat puolellani ja kyseinen kappale olisi hävitetty maailmasta. No, ei ihan voimat auttaneet tällä kertaa. Hetkeäkään miettimättä klikkasin ensimmäisen vaihtoehdon auki, siirsin läppärin syrjemmäksi ja heittäydyin sängylle selälleni. Ja odotin. Eipä tarvinnut enää toisten miettiä, miksi olin vältellyt tätä hetkeä tähän päivään saakka. Ihmisen lihasmuisti on joskus jopa pelottavan kestävä: tunsin ihan kaiken sillä hetkellä, tai no, edelleen.
Jos naurattaisi, nauraisin nyt varmasti: luulin oikeasti parin vuoden takaisia tunteitani keksityiksi ja dramatisoineeni taas kerran hiukan liikaa, mutta kyllä tämä vieläkin tuntuu... no, tuntuu pahalta. En sano olevani katkera, sillä sitä tämä ei ole. Olen vain pettynyt. En ehkä sinuun, mutta elämään ja sen tuomiin käänteisiin. Pettynyt siihen, että muistot, joita luulin elämäni merkittävimmiksi, muuttuivatkin pysyvästi niiksi, joita ei tohdi edes painajaisissaan muistella. Myös siihen, että toteutan samaa kaavaa näin jälkeenpäin omassa elämässäni ja niissä asioissa, joissa pitelen käsissäni samoja naruja joita sinä pari vuotta sitten. Enkä ole yhtään ylpeä siitä.
Miksi otin aiheeksi tämän, enkä esim toissailtaa, joka oikeasti oli yksi parhaista joita koskaan olen elänyt, kertoo ehkä siitä, kuinka paljon minuunkin voi sattua, pienetkin asiat. Yy-hyy, en voi itsekään muuta todeta :D Okei, tässä joku kaunis ilta otan missiokseni kertoa kaikkea kivaa meidän rock'n'rollaamisesta, joka on onneksi palannut! Kuten Topias tuossa totesi: "Vanha 2008-Niina on palannut"! Ja se on totta, olen täällä taas <3 Käväisin vain tuolla rajan vastuullisemmalla puolella leikkimässä perhe-elämää ja toteamassa, etten tee sitä virhettä uudestaan vielä aikoihin (nyt: vannomatta paras!). Voi sitä herran jestas rakastaa ja tuntea rakkautta muutenkin, kuin ottamalla lainaa ja istumalla kahdestaan omalla sohvalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti