"On mulla joskus osuneet asiat kohdalleen, se saattoi vahinko olla eikä tapahdu uudelleen"
Joskus musta tuntuu... silloin tällöin... välillä vaan mietin, että mitä helvettiä täällä tapahtuu? Mitä ihmettä tää kaikki oikein meinaa, miksi, miksi, miksi? Aikoinani ajattelin paljon sitä, että mun ei vaan ole tarkoitus elää tätä elämää, jossain vaiheessa tuli se sellainen stoppi että hei, ei tän näin kuulu mennä. Nyt on pakko olla jokin rivi vinossa mun elämänkirjassa. Sitten opin jotenkuten eroon siitä ajatuksesta, ja huomasin kuinka asiat voi oikeesti olla tosi siistejäkin. Pääsin mukaan siihen suht normaaliin elämään, joskus sattuu paskoja asioita mutta useimmiten ne myös korjaantuu hyvillä asioilla. Nyt viimeaikoina... en vaan tiedä.
Mä en tiedä haluaisinko tällä hetkellä itkeä, nauraa vai huutaa. Vai kaikkea samaan aikaan. Olen niin vihainen, pettynyt, surullinen ja toivoton. Haluaisin edes pystyä sanomaan, että kerrankin olen vihainen jollekin toiselle kuin itselleni, mutta ei. Tottakai olen yhtä pettynyt itseeni, koska jos tapahtumia purkaa taaksepäin ajassa, kaikki johtaa mun omaan toimintaan. Mun olisi pitänyt olla varovaisempi, mun olisi pitänyt tajuta, mun olisi pitänyt osata hoitaa tilanne jotenkin toisin. Mä olen niin tyhmä. Idiootti. Miksei kaikki tää viha joka on mun sisällä koskaan konkretisoidu ihmisiin? Miksi mä vaan aina jaksan hymyillä ja olla kiva muille, niillekin jotka tekee mulle selvästi pahaa? Miksen mä vaan voi ymmärtää, etten voi pelastaa kaikkia?
Tää on myös eka kerta kun toimin oikein pahojen asioiden kanssa. Mä en koskaan ole vienyt asioita poliisille, mä en ole koskaan avannut suutani ja sanonut vastaan. Luulin, että tää helpottaisi, mutta ei. Mulla ei ole yhtään parempi tai turvallisempi olo. Itseasiassa poliisiasemalla tunsin itseni tyhmäksi ja syylliseksi, olin varma että poliisi katsoi mua silmiin ja sisimmässään ajatteli, että tottakai asia oli mun vika. Mä olin se joka ei ajatellut, mä olin väärin käyttäytynyt nainen. Mua vaan itketti enkä olisi halunnut olla siinä tilanteessa. Ja taas kuvottaa.
En mä tiedä, musta vaan tuntuu, että jokin suurempi voima yrittää karkottaa mut pois tästä elämästä. Tai ei suoranaisesti, mutta kun yhden ihmisen päälle kasataan koko ajan lisää painoa, niin kyllä siinä tulee sellainen pakoreaktio. Mutta kyllä mä uskon, että sisimmässäni mä haluan unohtaa kaiken ja antaa anteeksi. Mä haluan vielä joku päivä elää täysipainoista ja normaalia elämää ilman ahdistusta. Pitää vaan toistella itselleni, etten edelleenkään ole tehnyt mitään väärää, joskus vaan sattuu kieroja asioita.
Toisille useammin kuin toisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti