Nyt on oikeasti käsillä se hetki, kun pelkään menettäväni itseni. Ihan tosissaan, jos kaikki on ennen pysynyt ahdistuksena mun sisällä, nyt jostain pienestä säröstä on lähtenyt leviämään halkeama ja kaikki vuotaa ulos. On ahdistavaa tajuta, etten voi enää piilotella itseäni. Voi olla, että vaan paisuttelen asioita ja että kuvittelen muiden syyttävät ja pettyneet katseet, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että pelko ottaa musta valtaa koko ajan enemmän ja enemmän. Tiedän että aina sanotaan ettei hullu voi itse tiedostaa olevansa hullu, mutta kai jokainen huomaa jos oma mielenterveys rakoilee? Se, että olen huolissani tilanteesta ei poista faktaa siitä, että olen jo menettämässä kontrollia.
Tällä hetkellä elän lääketokkurassa. Syön lääkkeitä ympäri vuorokauden jotten hajoaisi sirpaleiksi. Ne tekevät musta unisen, tokkuraisen ja sekavan. Jälkeenpäin en välttämättä muista kaikkia tapahtumia, sekoitan unimaailman todellisuuteen enkä uskalla luottaa yhtään omaan itseeni. Lisäksi toisen päivittäisen lääkkeeni annostusta nostetaan tilanteen pahenemisen mukaan ja käyn pari kertaa viikossa kontrollikäynneillä sairaalassa. Mun mielestä tää kaikki on turhan iso rangaistus siitä, että mulla menee elämässä noin muuten tosi hyvin. Tykkään mun työpaikasta (ainakin työkavereista), mulla alkaa kesäloma heti tämän sairasloman jälkeen, mulla on koulupaikka seuraavaksi kahdeksi vuodeksi mielenkiintoiselta alalta, mulle on kehittynyt uusi tärkeä ihmissuhde jossa tunnen oloni turvalliseksi ja koko kesä on ollut täynnä mukavia suunnitelmia ystävien kanssa. Miksi siis tämä romahdus?
Kaikki vaan tuntuu niin... hajonaiselta. Tuntuu kuin seuraisin itseäni ulkopuolelta, ajatukset eivät aina tunnu omilta enkä pysty kontrolloimaan kaikkea sanomaani. Niin psykolta kuin se kuulostaakin, saatan kuulla ääniä tyhjässä asunnossani tai nähdä asioiden ilmestyvän ja katoavan kun kuljen yksin ulkona. Tiedän että voin syyttää kaikesta tästä niin lääkkeitä kuin unenpuutettakin, mutta silti... ei se helppoa ole.
Toivoisin, että jos selviän tästä taas normaaliksi, niin tämän kaiken läpikäyminen opettaisi mulle jotain itsestäni ja löytäisin jonkin suunnan elämälleni. Jos vaikka ajattelen tätä vain läpimurtona johonkin paljon suurempaan.
kummallista lukea tekstiä, mikä olisi voinut olla oman mielen tuotosta muutama vuosi sitten. Fiilikset ja tuntemukset oli lääkkeitä lukuunottamatta todella samankaltaiset, jopa siinämäärin että alkaa iho mennä kananlihalle. Itse pääsin yli noista fiiliksistä ottamalla valtavat määrät vastuuta eri harrastusten puitteissa, ja siten "unohdin" itseni ja paskat aatokset. En muista kauanko siinä kesti, mutta tajusin vaan yhtenä iltapäivänä että päästä puuttui ne tietyt ajatukset, ja että maailma tuntui muutenkin erilaiselta, jokin oli vaan naksahtanut kohdalleen tai pois paikoiltaan. Koko ajatusrumba myös vahventaa. Se tuli huomattua nyt viikolla. Mulla oli viikon ajan usea todella vastuullinen tehtävä, ja homma tuntui sujuvan kunnes kuulin eräästä ihmisestä muutaman seikan mikä laitto mielen taas aivan paskaksi. Kelailin jo että taasko tää alkaa, unohtu kaikki tärkeet asiat mistä olin vastuussa ja asiat mitkä piti tehdä. Jos oisin ollut sama itseni kuin aikasemmin, olisin varmaan vieläkin samalla mielen autiosaarella, mutta nyt aiemmat kokemukset muistavana sain vaan jostain voimaa karkottaa ne ajatukset pois päästä ja tehdä se ensimmäinen, helpoin asia milä oli hommana. Ja sit seuraava. Ja seuraava. Nyt kolme päivää myöhemmin tuntuu kyllä vielä paskalta, mutta toisaalta tiedän että tästä selvitään. Tai en tiedä, mutta luotan itseeni että selviän. Otin juuri yhden, varsin rankan ruumista rasittavan duunin harteilleni, ja sen ajatteleminen saa vaan mielen paljon paremmaksi. Koko homman jujuna mun mielestä on se, että saa ajatukset pois itsestään. Kannattaa ehkä aloittaa sama projekti minkä mä alotin, eli kaiken sen matskun läpikäyminen mitä on mahollisesti tulossa opiskeluissa. On sen verran mielenkiintosta oman innostuksen takia, että jää muut asiat ainakin hetkeksi unholaan. Tää meni nyt vähän avautumiseksi omista fiiliksistä jne, mutta halusin vaan kertoa että on sulla tuttuja ketkä ymmärtää, ja ketkä arvostaa sua ja ajatuksias.
VastaaPoistaT.tuleva luokkakaveris.
Ja oot aiva älyttömän rohkee gimma mun mielestä kun pystyt kertomaan fiiliksistäs julkisesti. En varmaan ikinä kykene ite samaan.
Mun mielestä on aina ihana kuulla, että joku on onnistunut pääsemään vaikeista ajoistaan ylitse, koska se ei todellakaan ole helppoa. Mä vaan mietin tätä omaa oravanpyörääni joka estää mua ottamasta muita mietteitä harteilleni. Hyvä jos jaksan käydä kaupassa tai vastata puhelimeen. Pelkään kanssa koulun aloitusta niin paljon, pelkään etten kestä sitä stressiä ja kaiken uuden määrää, saatikaan sitä että olen änkemässä miesvaltaiselle alalle jossa mut luultavasti heti alkuunsa arvioidaan vaan tytöksi joka luulee itsestään liikoja. En tiedä, toivon olen kuitenkin osittain onnistunut säilyttämään, ja toivon enemmän kuin mitään, että saan itseni kuntoon vielä joku päivä. Ennenkuin menetän itseni kokonaan ja huomaan joku päivä olevani kykenemätön elämään yksin.
VastaaPoista