Aloitin vihdoin ja viimein terapian. Mä inhoan tota sanaa jostain syystä, en oikein tiedä miksi kutsuisin sitä. Jotenkin "terapia" sanassa on sellainen ikävä kaiku ja se särähtää korvaan joka kerta, kun sanon niin. Siellä mä kuitenkin käyn nyt kaksi kertaa viikossa. Ja toivon, että siitä olisi jotain apua.
Jouduin tekemään mun terapeutille aikajanan mun elämästä, sen ala- ja ylämäistä. Kun sitä ehdotettiin, olin ihan varma että pystyn helposti tekemään sen. Oonhan tottunut psykalla, lääkärillä ja osastoilla kertaamaan mun elämää luettelomaisesti. Ensimmäisen yritys kerran jälkeen istuin kotona sängyllä edessä paperi, jossa luki vain 1990- syntymä ja mua harmitti ja itketti. Tajusin, että kyllä mä osaan kertoa pintapuolisesti sen, mitä mulle on käynyt. Noin suunnilleen. Kun ne samat asiat pitää saada paperille järjestykseen, oon ihan kädetön. Mä pari päivää haparoin ja hahmottelin, luin vanhoja päiväkirjoja ja selasin valokuvia lapsuudesta. Tajusin myös, ettei mulla oikeastaan ole muistikuvia mun lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta.
Sain kuitenkin aikaiseksi täytettyä A4:sen huonoilla ja hyvillä kokemuksilla. Olin tosi naiivi kun luulin sen olleen se vaikein osuus.
J oli siinä vikana päivänä mun kanssa kun viimeistelin sitä janaa. Mulle iski aivan kamala syyllisyys ja itseinho kun kirjoitin teini-iän asioita ylös. En oo pitkään aikaan tuntenut itseäni yhtä tyhmäksi, huonoksi ja inhottavaksi. Mä en koskaan oo palannut mihinkään tapahtumiin mielessäni. Vasta kun pakotin itseni pinnistämään ja muistamaan missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet, se koko paskamyrsky iski kasvoille. Olisin halunnut sotata koko paperin, repiä sen ja heittää roskikseen. Häpeän määrä sai mut itkemään ja hautautumaan peiton alle. En enää oo yhtään varma, onko toi terapia sittenkään hyvä idea.
Nyt mä oon tässä hetken pyöritellyt asioita mielessäni ja kelannut menneisyyttä. Mä en kauheasti ole ollut ilkeä tai paha kenellekään ja ne kerrat kuin olen ollut, mä tunnen tänä päivänäkin tosi syvää syyllisyyttä, enkä usko että koskaan pääsen siitä eroon. Menneessä on taas ollut paljon tapauksia joissa mulle on tehty väärin, joko koska oon ollut typerän naiivi tai muuten vaan luottanut liikaa ihmisiin. Tajusin, että mä en ole katkera mistään. Mä en ole vihainen yhdellekään ihmiselle joka on satuttanut mua, fyysisesti tai henkisesti. Sen sijaan kaikki tapahtumat on saanut sen vihan kääntymään sisään päin, kohdistanut inhon mua itseäni kohtaan. Miksi on niin, että voin antaa muille anteeksi, mutten itselleni? Mä oikeasti inhoan itseäni välillä niin paljon, että vavisuttaa ja sisuksia vääntää. Mä kannan syyllisyyttä muiden teoista, ja ruoskin itseäni siitä, mitä on tapahtunut.
Koko elämä tuntuu olevan vaan yhtä lumipalloefektiä eikä sitä saa enää pysäytettyä. Mä oon kuitenkin kiitollinen siitä, etten oo menettänyt mun luottamusta ihmisiin. Vaikka välillä jaksan ihmetyttää itseäni mun sinnikkyydellä hankkiutua ongelmiin vaan sen takia, että haluan auttaa ja parantaa. Vaikka kaikki yritykset on johtanut vaan itkuun ja lisäsäröihin omassatunnossa.
Mä en voi nyt toivoa muuta, kuin että pystyisin palaamaan ajassa taaksepäin terapeutin kanssa ja puhumaan läpi menneet asiat. Mulla on seuraavat kolme vuotta aikaa siihen, ja vaikka nyt näin alkuun tää tuntuu aivan liian raskaalta ja tuntuu kuin en olisikaan vielä yhtään valmis tähän, mä aion laittaa tähän peliin kaiken mitä mulla on annettavana. Tosi kliseetä, mutta mä oikeasti ootan sitä päivää kun mä herään ilman tätä painoa mun päällä. Tällä hetkellä mä en usko, että se on mahdollista. Odotan, että voin todistaa olleeni väärässä.
"Ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen
Onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti