Mä vein eilen ystävän päivystykseen itsetuhoisten ajatusten takia. Mä haluan olla mun ystävien tukena, en mä sillä tätä sano. Mutta nyt mä ymmärrän taas muutaman asian enemmän. Ymmärrän miltä mun läheisistä tuntuu olla mun kanssa, kuinka helvetin pelottavaa ja raskasta se on. Mulle iski kamala syyllisyys ja odotin iltaa jotta pääsen käpertymään itseeni ja sättimään olemassaoloani. Toiseksi ymmärrän mitä osastoilla ollaan aina tarkoitetttu sillä säännöllä, että koitetaan pitää näkyvät arvet piilossa ja vältetään ryhmässä ollessa itsensä vahingoittamisesta puhumista. Mä nimittäin makasin illalla pitkään sängyllä ja hämmästelin kuinka paljon halusin repiä itseäni fyysisesti. Ja pelottavampaa, kuinka paljon halusinkaan kuolla.
Mulle on edelleen hämärän peitossa se, että miten itselleen voisi olla armollisempi. Vaikka samaan aikaan ajattelee myötätuntoisesti ystäväänsä ja haluaa vilpittömästi auttaa, silti samaan aikaan pitää itseään maailman kamalimpana ihmisenä ajatellessaan täysin samoja ajatuksia. Siitä hetkestä kun illalla sanoin itselleni ääneen, että haluaisin vaan kadota, mulla on ollut tää tyhjä, kumiseva olo. Mulla ei oo hyvä eikä huono olla. Mä en halua olla enkä kuolla. Mä en halua jatkaa mutten luovuttaakaan. Mun sydän on lamaantunut.
Mun tyhjyydessä kumisee välillä pelko ja jännitys huomisesta: osastopäivän jälkeen suuntaan suoraan terapiaan jossa istun ensimmäista kertaa kaksi tuntia putkeen. Me porataan kuvainnollisesti reikä mun päähän ja aletaan ensimmäistä kertaa tutkimaan perustuksia. Mä en tiedä mitä siitä tulee, mä oon vähän skeptinen siitä, pystynkö palaamaan kauas menneisyyteen vielä. Toivon vaan, että tää tyhjyys seuraa mun mukana sinne. Ihmettelen vaan, että miten tyhjyys voi painaa näin paljon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti