Elänköhän mä enää koskaan? Tai siis... elän ja elän, tietenkin mä elän, mutta sillä tavalla ihan tosissaan? Nyt mä vaan kuvittelen kaiken ja näin iltaisin päässäni mietin, että haahaa jeejee vähän mä oon hyvä ihminen ja jännä ja blaablaablaa: siis sellaisia asioita, joita ei oikeasti edes minulle tapahdu. Kuvittelen, haaveilen ja luon, mutta en toteuta. Mietinpä tässä vain, elänköhän mä enää koskaan, siis oikeasti?
Taas tapahtuu ihan liikaa, ihan liian lyhyessä ajassa ja ihan liian isoja asioita. Pääni sisällä kaikki asiat ovat vähintään kiepahtaneet ylösalaisin tai vaihtaneet paikkaa keskenään. En enää tiedä mitä on missäkin ja kuka on kukin: tärkeintä ehkä se, etten enää edes tiedä kuka olen ja missä olen. Olenko kotona, eksyksissä vai vasta matkalla? Viekö tämä tie mihinkään vai ei? Entä tuo toinen polku? Onko synkkyys sittenkään niin pelottavaa, jos tietä valaisee oikeanlainen hymy ja hyväntuulisuus? Elämä pistää minut pelkäämään ihan kaikkea.
Haluaisin niin kovin jäsennellä ajatuksiani ja kertoa jostakin jotakin, mutta tuntuu, että tukos päässäni on liian suuri. Sanat takertuvat kurkkuun jo ensi tavuilla, kirjoitettu teksti jää yksiulotteiseksi ja tyhjäksi, hiljaisuus on vain hiljaisuutta. Olenko edes yrittänyt kaikkeani? En. Olen sen verran pessimisti (haa, myönsin sen!), jotta voin sanoa: eikä se edes hyödyttäisi, epäonnistuisin kuitenkin.
Kirjoitin juuri kirjeen tytölle x paikkaan x. Puhuin hänelle tämän erikoislaatuisuudestaan ja arvokkuudestaan tietämättä kohteesta yhtikäs mitään. Aloitin kirjeen sanoin "oletko koskaan miettinyt, kuinka arvokas olet?" Miksi kirjoitin niin, vaikka en ole edes itse pysähtynyt miettimään asiaa? Elämässä pulpahtaa esille hyvinkin kummallisia kysymyksiä, joiden ratkaisemiseen ainakaan minun energiani ei aina jaksa riittää...
Ajatus harhailee enemmän kuin sallin. Yhteenvetona: my mind is full of ideas; now i just need to find it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti