tässä elämä on

Kokisinko aina surua
onko se oikein, onko se oikein
Kuinka mä voisin sen sulle sanoa
mä haluan pois sen

Onko se oikein
mulla menee elämä ja mä mietin
et mä en haluu olla mä ja mä pyörin
mun pientä ympyrää

Tänään on ahdistuspäivä. Heräsin säpsähtäen kahdelta päivällä kylmästä hiestä märkänä, rintakehää puristi ahdistuksesta ja luulin että kuolen. Mulla on koko ajan kauhea paranoidi- fiilis päällä ja mä pelkään. En edes tiedä mitä. Mä haluaisin kävellä merenrantaan, istua ja upottaa kädet ja jalat hiekkaan. Mutta en mä osaa nyt tehdä sitä, mulla ei ole oikein voimia nostaa itseäni edes ylös sängyltä. On niin rappio-olo, nukuin vaatteet päällä ja en haluaisi nyt olla selvinpäin. Tuntuu vaan siltä, ettei tätä jaksa.

Jotakin sentään saavutin tossa hetki sitten: mä aloin itkeä. En ole itkenyt niin pitkään aikaan, mutta nyt kyyneleet vaan alkoivat vierimään, olin niin vihainen itselleni. Eikä se parantanut oloa tippaakaan, turhaan olen siis odotellut itkua. Siinä vaiheessa viimeistään hyppään lentokoneesta jos tästä on tulossa tunnemyrskypäivä. Kuvottaa jo valmiiksi ajatus töistä. Koitan olla positiivinen ja ajatella, että aina olen kentältä päässyt hengissä kotiin. En sitten tiedä odotanko kauhean innolla sitä hetkeä, kun pääsen tänne takaisin yksin. Tää yksinäisyys tappaa mut.

Multa puuttuu nyt jostain syystä kokonaan puhti. Ehkä tää on vaan tälläinen välipäivä, jos huomisesta voisi odottaa jo parempaa? Toissa yönä kävin yksinäisyyden kuplassani retkellä Hietaniemessä kahdelta yöllä, mua jännitti koko ajan mutta oli hyvä fiilis kun sai sydämen tykyttämään oikein lujaa. Mä pelkään merta, mutta samalla mä rakastan sitä, se on niin turvaton ja äärettömän suuri. Vähän kuin tää elämä. Haluaako joku vaihtaa elämää mun kanssa, mä en enää jaksa tätä paskaa mikä piilee pinnan alla. Haluaisin korkeintaan olla vaan pelkkä ulkokuori, mua pelottaa että joku päivä en enää osaa olla sosiaalinen, joka on mun ainoa valttikortti tässä elämässä. En mä pärjää olemalla hiljainen ja yksin.