Tänään mulla on ollut suhteellisen hyvä olla. J-J tuli mun luokse eilen, sain halata sitä ja uskalsin hiukan kertoa kuinka muhun sattuu. Samoin hämmennystä loi se, kuinka moni oikeasti lukee tätä. Sain niin paljon palautetta, etten koskaan olisi uskonut. Ensimmäisen kerran mun elämän aikana koin, että mua kuunnellaan ja että muhun suhtaudutaan vakavasti. En ole tottunut siihen, joten... nöyrä kiitos. Olen aina elänyt siinä uskossa, että multa oletetaan kauheasti eikä virheitä mun osalta sallita. Se on ollut tosi kuormittavaa, ja oli tavallaan hienoa huomata ettei mua lyöty vaikka osoitin julkisesti heikkouteni.
Mutta siis, hyvään oloon. J-J tuli mun luokse eilen illalla, vietettiin mukava ilta ilman ahdistusta, aamulla muhun taas sattu kun piti herätä, mutta koska sain auton käyttöön ja tiesin että mua odotetaan kotona huiman neljän tunnin koulupäivän jälkeen, uskalsin ottaa riskin ja lähteä Vantaalle opiskelemaan. Eikä edes ollut niin paha. Olaan vaan löhötty siitä saakka kun tulin kotiin ja juotu viiniä ja katsottu hölmöjä tv-sarjoja. Yritin jopa keskittyä Nanoon ja sain huimat 700 sanaa kirjoitettua... joka ei ole kovin paljoa, kun keskimäärin vuorokaudessa pitäisi saada aikaiseksi 2000 sanaa. Kirjoittamista tosin helpottaa se, että kirjoitan siitä, miltä musta tuntuu ja mitä koen, Koitan luoda sen, mitä eniten pelkään, eli oman itsemurhani ja sen epäonnistumisen seuraukset ja omien läheisteni romahtamisen. Jo viime Nanossa mun oli takoitus kirjoittaa samasta aiheesta inspiraationa Virgin Suicides, kauniina kuolleet. Kannatan sen kirjan lukemista, sekä elokuvan katsomista. Tänä vuonna Nanossa koitan olla keskittymättä plagioinnin tuomaan pahoinvointiin, sillä tunnen, että ko. teos on lähinnä sitä, mitä juuri nyt tunnen.
Juuri nyt olen yksin hereillä ja kirjoitan tätä. Voi olla alkoholin vaikutusta, mutta ahdistus nousee pintaan koko ajan enemmän ja enemmän. Haluaisin olla vähemmän mitä olen nyt, haluaisin kovasti olla yksinkertaisempi ja helpompi. Haluaisin kyetä olemaan kepeä ja helposti ymmärrettävä, haluaisin ollas sellainen tyttöystävä ja ystävä jota olisi helppo kuunnella ja käsitellä, Mutta vaikka kuinka toivon, tunnen silti olevani hauras ja rikkonainen. Ja se tuntuu epäreilulta. Sekä J-J:n että koko mun lähipiirin puolesta. On varmasti melko itsekästä sanoa, mutta tuntuu kuin olisin vain iso pettymys kaikille. En ole yhtään sellainen kuin toivoisin.... se masentaa.
Yksinäisyyden tunnetta lisää se, kun en oikeasti osaa muuten kuin kirjoittamalla kertoa tunteistani. Osaan jollain kierolla tavalla nauraa itselleni ja vähätellä. On liian helppoa kohauttaa harteita ja nauraa kun koetetaan puhua vakavasti: ei se muhun satu, ei se mua haittaa, tehkää ja sanokaa niinkuin haluatte. En yksinkertaisesti halua olla se ilonpilaaja.
Tälläkin kyseisellä hetkellä haluaisin ravistella maailmaa ympärilläni ja huutaa, että kaikki ei ole niinkuin pitäisi. Mulla on ollut normaaleja hetkiä mun elämässä, siis niitä, jolloin asiat ei mene kuin pitäiisi. Silloin on helppo vaan valittaa ja suoltaa suustaan lauseita ja perustella miksi kaikki menee päin sitä itseään. Tää olo on kuitenkin jotain ihan muuta, Mulla ei ole mitään syytä miksi mulla menisi huonosti, ei ole mitään järkeä sanoa, että muhun sattuu, On olemassa niin paljon ihmisiä joilla on siihen oikeasti syytä. Mutta mulla ei ole, tää tuntuu liikaa kolmannen maailman ongelmalta. Miten ihmine voi tuntea olonsa näin... näin... näin turraksi ilman, että on tapahtunut mitään?
En edes tiedä mistä enää kirjoittaisin, toistan vaan kauheasti itseäni. Haluaisin herättää J-J:n ja sanoa sille, että mulla on taas pahaolla. Mutta en keksi syytä sille, miksi tekisin niin. Miksi tekisin sen ihmiselle jota rakastan tosi paljon, ihmisella joka tekee jo kaikkensa mun puolesta? Eikö munkin pitäisi antaa jotain takaisin, ja antaa edes osittain auttavien ihmisten tuntea, että ovat onnistuneet? Mun äiti kysyi joskus, että mikä meitä nuoria vaivaa, kun ei osata elää tässä maailmassa. Mun mielestä se on helvetin hyvä kysymys. Mikä tästä kaikesta on tehnyt niin kipeää ja sairasta, että se saastuttaa koko mielen?
Mä itse olen potenut näitä tuntoja jo tosi, tosi monta vuotta, Ensimmäisen kerran muistan tunteneeni hengenahdistusta ala-asteella, ja mietin, että mussa on pakko olla jokin perustavan laatuinen vika, Ja samaa mietin vielä tänä päivänäkin. Mun nykyinen psykiatrianlaitos sai viimeviikolla mun edellisvuosien hoitokertomukset Porvoosta sekä Järvenpäästä, ja niiden läpi kertaaminen on ollut tosi hankalaa. On hankalaa, kun ammattilaiset näkee paljon epäkohtia mun elämässä, mutten jostain syystä itse osaa ymmärtää niitä. Mun mielestä olisi miljoona kertaa helpompaa, jos mulla olisi jokin suora syy onnettomuuteen. Mutta mulla ei ole, ainakaan tällä hetkellä. Olen aina ajatellut, että olen päässyt yli kaikesta aiemmin tapahtuneesta, koska en mieti niitä asioita enää.
Luulen, että tarvitsisin parin viikon sairausloman koulusta tähän alkuuun. Mutta oman alani huomioonottaen se ei ole mahdollista. Meillä ei saada poissaoloja anteeksi edes lääkärin todistuksella, ollaan niin byrokratian paineessa. Brysselistä käsin määrätään, kuinka paljon pitää olla koulussa paikalla, ja on pakollista, että jokaikinen lentokoneasentaja saa täysin identtisen koulutuksen. Kaksi ja puoli vuotta opiskelua, keskimäärin se 8h päivässä, ja koko aikana maksimissaan 10 prosenttia poissaoloja, Millä ihmeellä tulen kestämään sen, kun kouluun meneminen tuntuu niin mahdottomalta ja siellä pysymine vielä vaikeammalta?
Haluaisin vaan lahota tähän paikkaan. Haluaisin päästä siihen pisteeseen, että mut voisi korjata kokonaan. Mutta se ei ole mahdollista, ei millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti