All the drugs in this world won't save her from herself

Mä en oikein osaa sanoa, onko tää osastoelämä pahempi vai parempi kuin yksin kotona oleminen ja/tai kavereiden kanssa oleminen. Tietenkin tää eka päivä on varmasti se ahdistavin ja vaikein kun ei tiedä mitä tehdä ja miten toimia. Tämän päivän aikana oon ollut sekä helpottunut kun voin vaan olla, mutta myös melkein tukehtunut ahdistukseen. Tiedän, että täällä kukaan ei pidä mua mitenkään outona, ollaan kaikki samassa jamassa oman päämme kanssa. Silti pelkään kauheasti, että muut potilaat katsovat mun läpi ja arvioivat mun olemista, ja että henkilökunta pitää mua epäonnistuneena ja säälittävänä.

Täällä henkilökunta on suhteellisen mukavaa, mutta mä epäilen että osa niistä on tosi kyllästyneitä kuuntelemaan samoja ongelmia päivästä toiseen. Keskustelu hetket on tosi awkwardeja, multa odotetaan kauheen aktiivista osallistumista, vaikka juuri kommunikaatiovaikeus on yksi mun tän hetken isoista ongelmista. Mun parhaita ystäviä ovatkin nyt sänky, kuulokkeet ja Edgar Allan Poe.

Tänään kun oon vähän ehtinyt kuulostella omia tuntemuksiani ja ikävää, niin oon huomannut kaipaavani kauheasti kotiin. Hassua, tai outoa, on ettei se ikävä kuitenkaan kohdistu mun omaan residenssiin kuten sitä pientä koppia juhlallisesti kutsun, vaan J-J:hin ja kissoihin. Ei niinkään että koti-ikävissäni kaipaisin J-J:n kotia, vaan ihan vaan sitä, missä se on. Tuntuu jotenkin vapauttavalta ymmärtää, ettei kaipaa tai ole kiintynyt niinkään mihinkään paikkaan, vaan ihmiseen. Ja tietty lemmikeihin tässä tapauksessa. Tää oli mun mielestä jostain syystä mainitsemisen arvoinen asia.

Huomenna elän tämän päivän replikan. Ja taas sunnuntaina. Ja maanantaina. En tiedä paraneeko täällä kukaan, mutta kaikkia vaihtoehtoja on kai kokeiltava. Ja ainakin tää avo-osasto on rauhallisempi kuin suljettu.