Kymmenien vuosien huominen

Kuinka voimaton, saamaton ja tarpeeton voi ihminen olla? Ja kuinka paljon voi tuntea syyllisyyttä asioista, joihin ei voi vaikuttaa? Tai itseasiassa korjaankin, asioista joihin koittaa vaikuttaa niin paljon kuin pystyy? Mä kärsin siitä, että en voi olla tarpeeksi hyvä niille ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet mulle pahoja. Mä tunnen hylänneeni oman elämäni lisäksi turvaverkkoni, kaiken sen, mihin oon mun elämän pohjan perustanut. Mua välillä kuvottaa omaitseni niin paljon, että oksettaa ja vapisuttaa. Mikä oikeus mulla on maata sairaalassa sängyn pohjalla tekemättä mitään minkään tai kenenkään eteen? Millä ihmeen oikeudella mä seuraan maailman liikkumista täysin pysähtyneenä?

Mun olo on turta ja paska suurimman osan päivää. Mua ei oikein kiinnosta jatkaa eteenpäin, katsoa tulevaisuuteen tai pysyä nykyisyydessä. En näe valoa tunnelin päässä, en takana päin eikä mikään valaise mun tietä tälläkään hetkellä. Jos mut on niin sanotusti tuomittu elämään tässä pimeydessä jossa oon vaeltanut pidempään kuin koskaan uskoin, en ole enää yhtään varma haluanko jatkaa eteenpäin. Välillä tää ajatus tuntuu helvetin surulliselta, mutta toisaalta taas se ei tunnu oikein miltään. Ehkäpä aika levolliselta ja helpottavalta.

Mä olen lapsesta saakka odottanut sitä surkean kuuluisaa parempaa huomista. Missä se on, missä mun parempi huominen viipyy? Muistan joskus teininä luvanneeni itselleni, että kuolen 22 vuotiaana. Mä muistaakseni viilsin mun vasempaan käteen oikein kliseisesti sanan "suicide". Olin silloin paljon vihaisempi itselleni ja maailmalle kuin nyt olen, mutta silloin ajatus siitä, että mulla on päämäärä mihin tähdätä, jokin aikaraja, tuntui hyvältä. Ehkä siksi mä olen nää pari viime vuotta ollut niin ulapalla ja tuuliajolla. Mä ylitin mun henkilökohtaisen tavoitteen, ja nyt olenkin pysähtynyt miettimään, että mun huominen ei koskaan tullutkaan. Jostain syystä tää maailma on pettänyt mun luottamuksen.

Mulla oli aamulla hoitokokous. Pidin pokkani siihen saakka, kunnes kerroin äskeisen asian. Kyyneleet vaan alkoivat virtaamaan kun tajusin, että hei, sitä parempaa ei koskaan tullutkaan. Mä oon pienestä pitäen pelännyt vanhenemista ihan älyttömissä määrissä. Nyt mä oon taitekohdassa: haluanko antaa itselleni aikaa uudet kymmenen vuotta, vai oonko jo menettänyt uskoni ja toivoni? Osa musta vielä haluaa uskoa, että mulla on mahdollisuus, mutta se osa pienenee vauhdilla. Jos ihme ei tapahdu ja tää mun kulkema tie ei kirkastu, en välttämättä enää jaksa. Mä oon kamalan väsynyt.

Pari iltaa sitten istuin ratikassa ja tunsin ihan valtavaa helpotuksen tunnetta. Hetkeksi kaikki raskaus vierähti sydämeltä. Mä ajattelin, että nyt olisi ihanaa kuolla. Mä olin just lähtenyt poikaystävän luota ja kertonut kuinka paljon välitän siitä ja kuinka ehdottomasti rakastan sitä. Mun kavereilla menee hyvin, ne opiskelee niitä asioita mistä ovat haaveilleet ja kiinnostuneet, mun siskolla on joku poikaystävä hässäkkä alla ja muutenkin mun perheellä on asiat melko tukevalla pohjalla. Mun kissoilla on hyvät oltavat Arabiassa. Mä kokeilin penkin kangasta käsien alla, liu'utin kättä kylmällä metallilla ja hengitin syvään ilmaa keuhkoihin. Katselin kaupunkia ratikan ikkunasta ja mun mielestä kaikki näytti niin helvetin kauniilta. Sillä hetkellä mä halusin kuolla.

Mun sisäinen rauha järkkyi ja murtui kun astuin takaisin sairaalan muurien sisäpuolelle. Kyyneleet nousivat pintaan kun painoin ovikelloa ja otin vastaan oman heikkouteni. Tukehdun tähän voimattomuuden tunteeseen. Mä en tiedä mitä teen.

En tiedä, oon jumissa ja tukossa. Mulle jankutetaan sitä, kuinka nyt eletään tätä päivää ja huominen tulee sitten kuin tulee. Se ei lohduta mua yhtään, ei pätkän vertaa. Miksi mua pitäisi piristää ajatus siitä, että elän tämän päivän uudestaan huomenna, ja ylihuomenna, Ja ensi viikolla. Ensi vuonna. Ehkä mun elämän jana vaan nyt sattuu olemaan lyhyempi kuin muiden, ehkä oon käyttänyt liian tuhlailevasti mun voimavaroja elämäni aikana. Kunpa joku tulisi ja antaisi mulle vastauksia.

Kunpa vain.