Päivät on tosi pitkiä ja hitaita, joskus tunnit on tosi tuskallisia ja tuntuu kuin tää ajattomuus kuristaisi mut. Toisaalta taas joinain hetkinä itkettää vaan siitä onnesta, etten ole yksin. Jotkin keskustelut joita kuulee ohimennen hyökkäävät mieleen tosi ahdistavina ja uhkaavina. Kuten tänään illalla. Kaksi naista keskustelivat, toinen itkien, jätetyksi tulemisen pelosta masennuksen takia, siitä kun toinen ei jaksa enää. Pelkään itse samaa, se on mun kauhukuva. En halua menettää tärkeää ihmistä sen takia, että valitan, siksi että pelkään, siksi etten jaksa. Kukaan ei valitse tätä oloa vapaaehtoisesti, tietenkin jos saisin mahdollisuuden päättää, olisin voimakas, iloinen ja jaksavainen. Mutten ole, kukaan täällä ei ole.
Vertaistuen sanotaan olevan hieno asia. Täällä en pysty siihen täysin samaistumaan.Välillä masennusta lisää se, kun katselen ympärilleni. Monen ikäiset kamppailevat jaksamisensa kanssa, osa ties kuinka monetta vuotta. Miten voin koskaan olla varma, että tää menee joskus ohitse, jos muutkaan eivät ole kyenneet siihen? Lääkäreiden ja hoitajien välillä kylmät ja kaiken nähneet katseet pienentävät mua. En osaa avata itseäni vieraalle ihmiselle, jos ja kun oletan olevani vain yksi monista, yksi jonka nimen sijasta sotu kertoo enemmän.
Tänään olin sumussa pitkälle puoleenpäivään illan lääkkeiden vaikutuksesta. Istuin liikkumatta ikuisuudelta tuntuneen ajan vain tuijottaen mun omaa kaappia, ja mietin itkuun saakka, onko ylin levy jonka pohjaan on kiinnitetty henkaritanko, ostettu pienemmän kaapin ovena vai kuuluiko sen olla hylly. Niin pienet ja turhat asiat stressaa mua, ajatelkaa sitten miten yhtään isommat asiat. Menetänkö itseäni hetki hetkeltä enemmän, sitä en tiedä.
Haluaisin jäädä tänne, haluaisin pois. Haluaisin olla yksin, haluaisin seuraa. Haluaisin hiljaisuuden, haluaisin meteliä. Haluaisin satuttaa itseäni, haluaisin olla turvassa. Tää on kaiken kaikkiaan ristiriitaisuuksien temppeli missä rikkaruohot taistelevat olemassaolostaan olosuhteita vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti