tässä elämä on

Tää ahdistus tappaa mut. Mä oon kärvistellyt nyt monta päivää putkeen käsittämättömästä, jatkuvasta ahdistuksesta joka häiritsee tosissaan elämää. Mua ahdistaa mennä kouluun, bussissa istuminen on vaikeaa, ihmisten katseet tuntuvat repiviltä, koulukavereille puhuminen on kauhean pakottamisen takana. Onni onnettomuudessa mulla ei ole ollut yhtään rahaa käytettävissä, joten kaupassa käyntiä ei ole tarvinnut harrastaa, ja se on ollut helpottavaa. Eläisin mielummin aina rahattomana kuin raahautuisin pakosta kauppaan haukkomaan henkeä ja käpertymään rullalle henkisesti kun en tiedä, miten toimia. Jopa oman poikaystävän seurassa on välillä hankaluuksia, kun haluaisin vaan itkeä ja kertoa kuinka helvetin painava olo mulla on, mutta en osaa tai halua tehdä sitä. Vaikka mitään syytä ei ole, silti pelkään tulevani jätetyksi yksin, jos ryhdyn liian melankoliseksi. Se ajatus ei helpota mun oloa yhtään.

Haluaisinkin nyt jollain tavalla kertoa, miltä musta tuntuu. Tiedän, että tätä lukee suhteellisen moni mun kavereista ja sukulaisista, ne ihmiset, joille en koskaan kasvotusten pystyisi puhumaan näistä asioista, Sen takia tätä kai pidänkin julkisena, haluan ihmisten ymmärtävän millaista tää kamppailu välillä on. En hae sääliä tai taputuksia päälaelle, en odota kenenkään tulevan sanomaan, kuinka pahoillaan he ovat mun puolesta, ei. Mä haluan vain, että ihmiset ymmärtävät mua. Edes jollain tapaa. Se, etten mä tuo julki päivittäisessä elämässäni näitä asioita, ei tarkoita, ettenkö kärsisi lähes joka hetki. Tiedän nimittäin monien ajattelevan, että koska olen ulospäinsuuntautunut ja puhelias ei mulla ole oikeastaan ongelmia. Mutta ei se ole niin mustavalkoista.

Aamuisin kun herään, tunnen pahoinvointia. Mun vatsassa kiertää, rintaa puristaa ja mua oksettaa. En osaa hengittää oikeaan rytmiin ja tuntuu kuin koko kroppa pettäisi alta. Ylös nouseminen on hankalaa, joskus jopa mahdotonta. Alan heti jännittää tulevaa päivää, en haluaisi puhua kenellekään, vastata kysymyksiin, kuunnella opettejaa, oppia mitään, haluaisin vaan sulkeutua ja olla rauhassa. Koulussa käynnin pakko kuitenkin työntää mua eteenpäin, vaikka useina päivinä en ole kouluun lähtenytkään, sillä en koe oppivani mitään sellaisessa mielentilassa.

Kun pääsen ulos ovesta, jalat tuntuvat usein tosi veteliltä. Mua jännittää kuinka täynnä bussi on tänään, kuinka paljon ruuhkaa on liikenteessä, onko bussi ajoissa, ehdinkö ajallaan kouluun. Vaikka edelleen pelkään myöhästymistä, vielä enemmän pelkään liian ajoissa olemista. Haluaisin osua paikalle juuri oikeaan aikaan, samaa aikaan opettejan kanssa. Välillä se luokan edessä viipyily, sosiaalisena oleminen, on hiukan liian ahdistavaa. Pakko hymyillä, pakko kysyä kuulumisia, pakko vastailla kysymyksiin, koska en halua olla outo. Yleensä selviän koulusta ja olen siellä kunnialla loppuun saakka, vaikka tunneilla saatan niellä palaa kurkussa alemmas ja miettiä poistuvani seuraavien tuntien välissä. En kuitenkaan osaa tai uskalla, en kehtaisi selittää.

Koti matkalla tunnen sentään pientä helpotusta: se on ohi tältä päivältä. Mutta lähempänä kotia alan jo stressata seuraavasta päivästä ja jäljellä olevasta illasta: mitä jos en selviä sinne saakka? Ja taas se tuttu kova pala nousee kurkkuun ja hengittäminen on vaikeaa. Jos viereinen matkustaja katsoo mua liian pitkään, alan epäillä että hengitän liian lujaa ja pidätän hetken hengitystä. En tiedä miksi mulla on niin kauhean suuri pelko siitä, että ihmiset pitää mua outona.

Kotona mun tekisi mieli vain juoda ja unohtaa. Olla edes hetki niinkuin en tuntisi ollenkaan. Niinkuin nyt. Alkuun se tunne on ihanan rauhoittava, ei tarvitse moneen tuntiin miettiä nukkumaan menemisen vaikeutta tai aamun heräämistä, voin vaan istua koneella, juoda ja silitellä kissaa. Silloin kaikki on hyvin. Vaihtoehtoisesti menen J-J:n luokse ja se helpottaa useimmiten kun saan halata sitä ja painaa kasvot toisen kaulalle. Silloin on turvallinen olo. Oikeasti se, että luotan jollekin ihmiselle koko mun olemuksen ilman valheita tai kertomatta jättämisiä, on samaan aikaan sekä pelottavaa että ihanaa. Mä tiedän, ettei J-J pelästy jos alan itkemään, se tietää että mua ahdistaa ja jos paniikki sattuu nousemaan, se ottaa mua kädestä tai silittää mun selkää ja pelkästään silmiin katsominen tuntuu rauhoittavan tosi paljon. Mä oikeasti rakastan sitä.

Mun keho tuntuu samaan aikaan liian suurelta ja liian pieneltä. Musta tuntuu välillä etten mahdu omiin raameihini, mun pahaolo vaan yrittää vuotaa ylitse ja tuntuu kuin ratkeaisin. Samalla kuitenkin tunnen itseni kauhean ontoksi ja tyhjäksi, enkä saa sitä tyhjyyttä täytettyä millään. Mä uskon, että voin hajota millä hetkellä hyvänsä, välillä ajattelen kuulevani etäistä ratkeamisen tai särkymisen ääntä kun mun sisukset hitaasti rappeutuu. Ja se sattuu myös fyysisesti.

Tuntuu, että mun lääkekaappi on kattavampi kuin apteekissa, mutta mikään niistä ei silti auta. Ei vaikka lääkkeitä vaihdettaisiin. Yksinkertaisesti sanottuna mä taidan olla aika hukassa. Hukassa siitä, kuka mä olen, mihin mä olen menossa ja mitä mä haluan. Mä tiedostan sen, että tarvitsen apua. Tarvitsen apua aina kaupassakäynnistä virastoihin soittamiseen ja tunteiden purkamiseen saakka. Mä tiedän, etten säilyisi täällä ilman mun tukiverkkoa, jonka tiedän olevan olemassa vaikken näistä asioista oikein kenenkään läheisen kanssa puhu. Mulla on siihen oma kanava, kuormitan mielummin ammattilaisia kuin ystäviäni ja perhettäni, joilla on omat ongelmansa. Haluan vain, että kuitenkin tiedätte ja ymmärrätte. En halua että mua suljetaan ulkopuolelle, olen silti kiinnostunut muiden pahastaolosta ja asioista, jaksan edelleen kuunnella ja auttaa, mutta uudessa ja pienemmässä mittakaavassa. Mä en mene rikki jos mulle itkee omia ongelmia tai jos mulle sanotaan pahasti. Mä en halua erityiskohtelua, koska tiedän, että jokainen tarvitsee apua ja tukea. Mä en halua tuntea itseäni erilaiseksi kuin muut.

Mä haluan vain... yrittää jaksaa. Ja joskus toisinaan jaksankin ihan hyvin. Toisinaan taas en.