Mä oon jostain syystä taas tosi ahdistunut. Sunnuntaina kun heräsin, mun rintaa puristi ja olin varma että kuolisin. Ravasin ympäri asuntoa ja revin hiuksiani. Mun teki niin paljon mieli satuttaa itseäni. Onneksi silloin mun jalkoja vasten alkoi kiehnätä pieni ja lämmin kissa joka venytteli, haukotteli ja päästi pienin "miau" äänen ja alkoi vaatimaan ruokaa. Vaikka kissakaan ei onnistu poistamaan ahdistusta, saa se kuitenkin mut ajattelemaan ja ymmärtämään, etten ole yksin täällä, ja että on olemassa ainakin yksi olento joka tarvitsee mua vaikka mua ahdistaisi kuinka paljon.
Tänään on taas sellainen päivä. Heräsin aamulla herätyskelloon, mutta koska tunsin taas kuinka olin tukehtumassa ja sydän hakkasi älyttömän lujaa, vajosin takaisin peiton alle itkemään. Yritin puolenpäivän aikaan uudestaan, mutta... kotona olen vieläkin. Mä en tahdo ulos, en tahdo nähdä ketään, haluan vaan olla yksin ja kadota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti