Mä niin kohta luovutan. Kohta kaksi kuukautta osastolla, eikä vieläkään mitään. Tää on ollut tahdilla yksi askel eteen viisi taakse... ja perjantaina leikki loppuu kuin seinään. Joo, jatkan sairaslomalla ja polikäyntejä nostettiin viime vuoden kerran viikosta peräti kahteen kertaan per viikko. Yay ja hurraa ja jippii. Illat on paskoja, ehkä kaikkein paskimpia. Jos otan mun iltalääkkeet, oon niin sekasin ettei mulla ole seuraavana päivänä muistoja edellispäivästä ja koko päivän kamppailen jäätävän väsymyksen kanssa. Jos taas en ota iltalääkkeitä, niin mä en nuku. Tai no nukun, sen 3-4 tuntia. Ampukaa joku mut, tää turhautuneisuus tappaa mut hitaasti!
En mä edes tiedä mitä mä haluaisin, että tälle tilanteelle tehtäisiin. Lobotomia? Terapiaan en kuulemma ole vielä valmis, voidaan alustavasti uumailla prosessia ensi syksylle. Tästä hetkestä siihen saakka mä vaan seilailen ja poukkoilen reunasta reunaan. Mä en saa oikein kiinni mistään.
Välillä mulla on hyviä ja toiveikkaita päiviä, ehkä jopa enemmän kuin ennen osastolle joutumista. Ne ei silti lähellekään riitä korvaamaan näitä paskaisia ja tulehtuneita iltoja ja päiviä jolloin makaan itseeni käpertyneenä piilossa itkemässä ja huutamassa äänetöntä tuskan huutoa. Tää kipu ja ahtaus joka mun sisällä on, ei näy ulospäin. Joskus kuvittelen, että mun kropan pinta on kuin äänieristetyn huoneen seinät, voin rauhassa hakata, huutaa ja potkia sisällä ilman, että kukaan kuulee pihaustakaan ulos. Muhun sattuu, mä oon voimaton.
Kuinka perseestä onkaan, ettei kukaan voi vaan tulla nostamaan mua pystyyn, kukaan ei ole kehittänyt yhtä ihme pilleriä joka poistaisi kaikki ongelmat eikä ole sanoja joita haluaisin kuulla. Tää on niin saman toistoa koko ajan, itsekin olen kyllästynyt tähän virteen. Toivon vaan kamalasti, etten vuosien kuluttua ole enää samassa jamassa. Mua pelottaa ihan kamalasti jokainen huominen.
Tuntuu tosi epäreilulta olla tälläinen, olla minä. Mä haluaisin olla joku muu, kuka tahansa, jolla olisi enemmän voimaa ja enemmän rohkeutta kohdata elämän vaikeita asioita. Jos vaan voisin olla sellainen ihminen joka jaksaa nousta maailman vääryyksiä vastaan ja sanoa "SEIS"! Nyt jokaisen vastoinkäymisen, epäonnistumisen ja tuntemattoman edessä kietoudun itseeni ja painan pääni puskaan. Nyt mie kyl romahan. Välillä mä en itsekään tiedä kuka mä olen ja kuka mun suuta ja kehoa liikuttaa. Välillä sitä vaan luovuttaa.
Out of sight
Out of mind
Out of time
To decide
Do we run?
Should I hide?
For the rest
Of my life
Can we fly?
Do I stay?
We could lose
We could fail
In the moment
It takes
To make plans
Or mistakes
30 minutes, a blink of an eye
30 minutes,to alter our lives
30 minutes,to make up my mind
30 minutes,to finally decide
30 minutes,to whisper your name
30 minutes,to shoulder the blame
30 minutes,of bliss, thirty lies
30 minutes,to finally decide
Carousels
In the sky
That we shape
With our eyes
Under shade
Silhouettes
Casting shade
Crying rain
Can we fly?
Do I stay?
We could lose
We could fail
Either way
Options change
Chances fail
Trains derail
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti