Mä en tiedä jaksanko edes nyt kirjoittaa, tuntuu vaan siltä, että mun on pakko tehdä jotakin ja tää on ainut asia johon nyt kykenen. Mä inhoan itseäni ja tätä maailmaa tällä hetkellä niin paljon, että halkean. Mua pelottaa ettei tää olo katoa koskaan, ja ettei mikään koskaan tule muuttamaan mitään.
Mä-en-jaksa.
Tuntuu siltä, että vaikka mä kuinka yritän (tosin se minkä kykenen yrittämään on aika helvetin vähäistä yrittämistä), en vaan pääse ylös täältä pohjalta. Mua ärsyttää ja ketuttaa muut ihmiset jotka luulevat tän olevan sama asia kuin huono-päivä. Tää ei edes ole sama asia kuin helvetin huono-päivä. Tää on jotain, mitä kukaan masennusta sairastamaton ei voi edes käsittää. Kenelläkään, joka ei ole ollut samassa tilassa, ei voi olla pientäkään hämärää siitä, miltä tää tuntuu. Paina pää vesiämpäriin ja koita hengittää siellä, yhtä mukavalta huoneilman hengittäminen tuntuu tällä hetkellä. Haluaisin vaan painaa pään tyynyyn ja lakata hengittämästä, lakata olemasta, lakata elämästä.
Mä en enää haluaisi tuijottaa tyhjyyteen jossa on vaan pimeää. Mä en jaksaisi enää kertaakaan vetää syvään henkeä ja ryhdistäytyä ennen muiden ihmisten näkemistä. Mä en enää todellakaan jaksaisi.
.jpg)
Mutta.
Paras (=paskin) osa tätä on se, että mun on pakko. Pakkopakkopakkopakkopakkopakkopakko.
Mulla on asioita joista en ole valmis luopumaan. Mulla on vielä asioita joita haluan tehdä, paikkoja joihin matkustaa ja sanoja joita haluan sanoa. Ärsyttää ja satuttaa vaan niin paljon se, että sen eteen on pakko kärsiä näin paljon. Miksen voisi olla niinkuin muut ja tähdätä eteenpäin vähän kevyemmät kengät jalassa, miksi? Miksi mun pitää olla näin heikko, näin tyhmä, näin avuton, näin kelvoton, näin ällöttävä?
Ei näitä juttuja voi kommentoida oikein mitenkään, mutta tuntuu aina että olisi pakko sanoa jotain. En voi edelleenkään ymmärtää mikä tekee ihmisen noin synkäksi, vaikka olen nähnyt masennusta lähipiirissä paljonkin. Haluan ymmärtää, ja sen takia luen sunkin blogia vaikka jokaisen luetun jutun jälkeen omakin olo tuntuu pahalta. Varsinkin kun mikään ulkopuolinen lohdutus ei tunnu auttavan koskaan, tuntuu turhalta mustata omakin mieli yrittääkseen auttaa jotain joka ei saa mitään irti tarjotusta avusta.
VastaaPoistaToivon sulle pelkkää hyvää, toivon että parantuminen ei veisi sulta liikaa aikaa elämästäsi. Kuten sanoit, maailmassa ja elämässä on niin helvetisti upeita asioita jotka menee hukkaan jos sä et ole todistamassa niitä. Miljoonasti rohkeutta ja voimia sulle, sä pystyt nousemaan vielä.