Abandoned from my own head

Musta tuntuu, että mä olen joka viikko aina asteen verran pahempi idiootti. Mä teen ihan ihme asioita, käyttäydyn kuin ihmisperse ja olen joko liian humalassa tai muuten vaan ikävässä olotilassa. Päivä päivältä mun on vaikeampi katsoa itseäni peilistä, ihan kuin ei olisi riittänyt että vihaan jokaista senttiä kropassani, nyt inhoan myös jokaista ajatusta päässäni. Kaikki vanhat teot, tekemättä jättämiset, kokemukset... kaikki tuntuvat lumipalloefektinä vierivän mun yli aina vaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Mua ei kiinnosta syödä, ei herätä, ei nukkua, ei nähdä ketään, ei olla yksin. En halua jatkaa meneillä olevaa päivää, mutta en todellakaan haluaisi kiirehtiä huomiseen, koska en halua kohdata uutta päivää.

Mä saan silti rakkauskohtauksia J:tä kohtaan vähän väliä. Mä en voi katsoa sitä ilman, että mun sisuksia vihlaisee. Aina kun katson sitä, mietin kuinka valtavan omituiselta musta edelleen tuntuu, että se on nyt mun. Oon äärettömän onnellinen siitä, ja haluaisin myös ajatella, että en mä muuta edes tarvitse ollakseni onnellinen. Ei se vaan taida mennä niin. Silloin tällöin musta tuntuu että onni ja rakkaus täyttää mut niin, että halkeaisin. Mä en edes tiedä miten saisin sen kaiken tunteen välitettyä toiselle: välillä tuntuu kuin mun pään tilalla olisi vesimeloni, ja ettei vesimeloni osaa kommunikoida. Oon kömpelö ja haparoin, mutta koitan kaikin mahdollisin tavoin viestittää, että mä olen saanut enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Tai ansainnut. Kykyä rakastaa en siis ainakaan ole vielä menettänyt, vaikka se joskus tuntuukin olevan ainoa jäljellä olevista tunteista.

"Vain yhden sydämen meitä kahta varten teki taivas aikoinaan.

Kun luoja näki sen enkeleiden virheen, piti sydän puolittaa.

Minä synnyin tuhat kertaa, sinä kuljit jossakin eikä tiennyt kumpikaan

että sydän kyllä muistaa, ja se tahtoo takaisin toisen puolikkaan

Aivan kaikki askeleet yksi kerrallaan ovat tänne johtaneet

Aivan kaikki kyyneleet, kaikki askeleet ovat tänne johtaneet

Kauas kauas vaelsin, jotain aina etsin läpi vuosituhannen

Monta, monta kertaa luulin vastauksen jo löysin ja kuljin nauraen

Enkä ymmärtänyt koskaan mikä voima sisälläin piti aina otteessaan

Että sydän kaiken aikaa mua kiskoi sinuun päin, ei se voinut luovuttaa

Aivan kaikki askeleet yksi kerrallaan ovat tänne johtaneet

Aivan kaikki kyyneleet, kaikki askeleet ovat tänne johtaneet

Puoli sydäntä jaksoi kulkea edellä

Minä löysin sinun luo, takaisin sinun luo."

Miksi silti musta tuntuu tältä päivästä toiseen? Mä makaan sängyllä ja toivon, että voisin lakata hengittämästä. Odotan vaan jotain muutosta, jota en usko olevan olemassakaan. En osaa vetää syvään henkeä ja harteita kohauttaen tyytyä siihen mitä mulla jo on. En millään, vaikken edes tiedä mitä haluan, tai että uskonko edes siihen, että asiat voisi olla paremmin. Se on mulle utopiaa, jota olen haikaillut puolet elämästäni tuloksetta.

Mä oon viettänyt viime viikkoina enemmän aikaa kavereiden kanssa kuin varmaan koko alkuvuonna yhteensä. Välillä mua harmittaa olla ihmistenilmoilla, silloin haluaisin vaan kotiin ja paeta todellisuutta. Silloin tällöin oon silti saanut olla onnellinen siitä, että pääsin paikalle. Tuntuu jotenkin kamalalta todeta, että lähinnä siksi mä saan itseni liikkeelle ja tapaamaan ihmisiä on se, että koitan välttää huonoa omaatuntoa. Älä näe ihmisiä= tunne itsesi assholeksi. En tiedä yhtään onko ko. motivaatio hyväksyttävä ja tekeekö se musta vaan paskan ystävän, mutta ainakin mä yritän.

Joskus vielä haluan, että mun elämä on muutakin kuin yhtä suurta yrittämistä. Vai mitä muuta se edes voi olla? Onko vaan niin, että tää on kaikkien kohdalla loputonta yrittämistä ja onnistumisen tavoittelua, kuitenkaan koskaan pääsemättä mihinkään? Musta vaan tuntuu päivä päivältä enemmän siltä, kuin mun ei vaan kuuluisi olla ihminen, olla olemassa. Se selittäisi niin monia asioita... Enkä mä kyllä haluaisikaan olla olemassa.