(No subject.)

Mua harmittaa tosi paljon. Ennen osastoa mä tasapainottelin aikalailla tällä samalla kaksijalkaisella jakkaralla kuin nytkin, sisällä myrskysi mutta siellä kaikki oli pidettävä. Osastolla mua autettiin riisuutumaan haarniskasta, ja se saikin mut myös ulkoisesti heikoksi, itkuiseksi ja säälittäväksi. En jaksanut pukea panssariani päälle aina kun tapasin "ulkopuolisia", saatoin itkeä päivästä toiseen ja saada paniikkikohtauksia julkisilla paikoilla. Luulin, että nyt mut olisi helppo parantaa. Luulin, että kun mä kuoriudun ja levitän itseni osaston lattialle, mut voi tehdä taas ehjäksi. Mutta sitten mulle näytettiin ulko-ovea.

Siitä päivästä saakka kun astuin viimeisen kerran ulos Laakson sairaalasta, mä olen osa osalta koonnut itseni takaisin tiukkaan pakettiin. Kaikki pienet ja suuretkin repeämät on tässä viikkojen ja kuukausien aikana kuroutuneet umpeen, ja mun on hetki hetkeltä helpompi pitää kyyneleet, pahaolo ja paniikki sisäpuolella. Se helpottaa mun elämää ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa. Kotona mä voin sitten räjäyttää mun ulkokuoren ja hajota heti eteisessä lattialle, kun suljen oven takanani.

Ja se harmittaa mua tosi paljon. Musta tuntuu, kuin mä olisin turhaan osastolla tehnyt sen kaiken työn ja vaivan, näyttänyt heikkouteni ja yrittänyt antaa itsestäni jotakin myös ulospäin. Vaikka tein sen, en saanut mitään takaisin, kukaan ei edes yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen. Nyt kun olen taas kovassa panssarissani, en halua täältä ulos. "Ymmärrän, että sua varmasti turhauttaa se, ettei me olla voitu tehdä sun olon eteen niin paljon ehkä kuin sä olisit halunnut." Aijaa, ihanko totta. Mä vaan haluaisin, että asioille tehtäisiin jotakin. Aluksi kun mut laitettiin osastolle, olin ihan että wau, jotain muuta kuin lääkkeitä. Osastolla kuitenkin tajusin, että kyseessä oli kuluneen sanonnan paikka. Ojasta allikkoon.

Osastolla sitä vaan ollaan ja maataan ja odotetaan että tunnit, päivät ja viikot kuluisivat. Lääkkeitä ahdistukseen, lääkkeitä paniikkiin, lääkkeitä levottomuuten, lääkkeitä nukahtamiseen. Jotenkin mä en ole vielä kokenut yhtään sellaista hetkeä, jossa joku oikeasti olisi valmis tekemään jotakin tämän olon eteen. Lääkkeet on helppoja ja halpoja. Tietenkin osa vastuusta on ja onkin oltava potilaalla itsellään. Sen jos jonkin mä olen itse kokenut kantapään kautta: mä olen ollut sairaslomalla noin. 4kk joista suurimman osan ajasta olen stressannut tekemättömyyttäni, osaamattomuuttani ja idiotismiani. Vastuu parantumisesta on mulla, mutta mä tarvitsisin nykyistä selkeämmät työkalut projektissa etenemiseen.

Mä en oikein tiedä, tää sairasloma tuntuu kuin kelluisin avomerällä tuuliajolla: joskus kellun lähemmäs rantaa, joskus kauemmas. Liikun siksakkia ilman päämäärää. Mä haluaisin, että mut pysäytettäisiin, osoitettaisiin rannan suunta ja neuvottaisiin, miten helpoiten pääsen liikkumaan aallokossa niillä voimavaroilla, jotka mulla on käytössä. Nimittäin siitä, että viikosta toiseen keskustellaan kuinka olen päätynyt tuuliajolle, ja jankataan uudestaan ja uudestaan tuuliajon haittoja, ei vie mua minnekään.

Joskus mä luulen olevani rannassa, mutta pian kuitenkin huomaan löytäneeni vain yksinäisen saaren keskeltä merta. Aina se ei ole paha juttu: saan hetken ladattua akkuja ennen takaisin mereen hyppäämistä. Harmi vain, että mun saarilta ei ole löytynyt rommia eikä apuvälineitä. Mutta matka jatkuu, vaikka tää onkin vielä to be continued-tasoa tää kamppailu.

***

Mä oon vähän kyllästynyt kirjoittamaan huonosta olosta. Tää on saman jauhamista koko ajan, mutta koska mä en edes tee mitään mistä voisin jotain järkevää kirjoittaa (ja silti haluan kirjoittaa), päätin alkaa postaamaan positiivisuus-listaa. Jokapäivä mun pitää kirjata tänne julkisesti ylös vähintään kaksi asiaa, joista tulin iloiseksi. Koitan olla toistamatta samoja asioita. Tällä koitan saada käännettyä mun mielen kurssia positiivisiin asioihin päin suuntautuneeksi. Etten ihan aina vaan keskittyisi niin kamaliin puoliin.