On super kamala olo kun ei osaa sanoa mihin sattuu, mikä sattuu ja miksi sattuu. On tosi vaikea selittää lähimmäisille, että miksi vaan oon allapäin, miksi itken, miksi oon hankala ja kiukuttelen. On myös tosi turhauttava kuunnella joka suunnalta, että "sun kannattais tehä niin ja noin" ja että "sun kyl pitäis keksiä jotain". Enää ei jaksa edes vastata niihin muuta kuin joojoolla. Mä kyllä tekisin asioita jos vaan jaksaisin ja jos jokin edes vähän kiinnostaisi. Mutta kaikki tuntuu niin turhalta.
Mä pakkasin tänään tavarani J:n luota. Oon ollut siellä kissoineni nyt reilun viikon, sillä musta tuntu, ja tuntuu edelleen, etten pysty huolehtimaan kissoista (tai itsestäni) tällä hetkellä. En kuitenkaan voi jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi, joten kotia kohti vei mun tie. Mä en tiedä miksi tää on niin kauhean raskasta. tiedän vaan, että on ihan pikkusen noloa pillittää koko matka ovelta ovelle. Mä en vaan näe yhtään eteeni, kun suljin oven perässäni tuntui kuin olisin astunut lukittuun tyhjään laatikkoon. Musertaa.
Jossain vaiheessa ajattelin vielä, että kyllä kaikki tästä, että ei kaikki voi loputtomiin jatkua näin vaikeana. Nyt se ääni on kadonnut mun sisältä, multa puuttuu usko parempaan. Mä en oikeasti näe mun elämää puolta päivää pidemmälle. Mä kadotan aikani ja päiväni, mä en jaksa eteenpäin. Mä oon niin ahtalla, etten... niin. Haluaisin vaan hokea, että ihan oikeesti, mä en jaksa. Tuntuu vaan siltä kuin ihmiset olisivat kuuroja ja sokeita: "ääh, älä nyt, kaikki on ihan hyvin!"
Sun elämässä ja mielessä varmasti onkin. Mun ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti