Strap in and enjoy the ride, it's more fun if you risk your life

Mulla on niin kauhea uudistumisvimma... taas kerran. Haluan uudet hiukset, haluan lisää tatuointeja, haluan vaihtaa vanhat lävistykset uusiin, haluan uuden puhelimen yms. Ja olen tajunnut tässä vuosien aikana, että aina kun mulla on tämä olo, se on suorassa korrelaatiossa mun masennuskausiin. Kai se on ihan luonnollista, että kokee ulkoisen muutoksen helpommaksi kuin sisäisen, jotenkin toivoo muutoksen muuttavan samalla ajatusmaailman. Ikävä faktahan on, että vaikka kuinka värjään ja leikkaan itseäni, ei mun mieliala mihinkään muutu. Ok, korkeintaan hetkeksi kun voin peilin edessä ajatella "jes, näyttääpä kivalta!". Harmillista vaan on se, että se voittaja-fiilis ei kestä kovinkaan kauaa. Ei, vaikka kuinka toivoisi.

Onko kellään muulla sellaista fiilistä koskaan, että samalla kun oma suu käy, niin tekisi vaan mieli lätkiä itseään pesäpallomailalla? Mulle niin käy törkeen usein, ihan ällöttää kuunnella omia juttujaan. Jotenkin saan oman elämäni kuulostamaan niin paperiselta ja helpolta, ihan liian muoviselta ja epäaidolta. Oon aina ihmetellyt omia verbaalisiataitojani (tai oikeastaan niiden puutetta). Suu puhuu ja mieli huutaa paniikissa vieressä "mitä vittua sä selität?". Se on turhauttavaa, en vaan käsitä miten vaikeaa voi olla puhua niillä sanoilla jotka ovat mielessä. Ehkä sekin johtuu vaan siitä tyhjyydestä mikä kuumottaa mun sisällä. Koitan kauheasti hakea jotain sisältöä itseeni sanoilla ja kehonmuutoksilla.

Mulla on myös ollut aina sellanen suljettujenovien-ongelma. Oon aina ollut sellainen ihminen joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Osaan helposti mukautua tilanteisiin, en turhia jännitä, oon suht rento uusien ihmisten kanssa enkä koskaan oikeastaan ole riidoissa kenenkään kanssa. Olen välillä turhankin äänekäs ja haluan että ihmisillä on aina hauskaa. Välillä kaikki tuokin vaan tuntuu niin teennäiseltä, haluaisin vaan kerrankin olla hiljaa ja hymyilemättä, haluaisin olla niin epäsosiaalinen kuin mahdollista ja antaa muiden ottaa show haltuunsa, mutta jostain kumman syystä toi kaikki on mun keino suojautua muiden mielipiteiltä ja kommenteilta. Se on aika iisiä, kun ottaa kaiken vitsillä vastaan ja suhtautuu itseensä vitsillä, niin muiden mielipiteet ja sanat ei satutua. Siinä on vaan se kääntöpuoli, että kun on suhtautunut itseensä vitsillä koko pienen elämänsä, vähätellyt ja nauranut itselleen ilkeäänkin sävyyn, tulee sitä pohjimmiltaan aika kyyniseksi ja omakuva on muotounut aika kieroksi. Se henkinen pesäpallomaila heiluu aika usein kun pysähdyn katsomaan itseäni peilistä. Ja miksi kutsun tätä suljettujenovien-ongelmaksi on se, että vaikka olen sosiaalinen ja hymytyttö julkisillapaikoilla, kotiin päästyäni olen ontto kuin kelopuu ja keskityn moukaroimaan itseäni. Ja mieluiten hengiltä.

Ja sitten hei ihan random miete mitä olen tänään pohdiskellut ja kelaillut: miten elämässä voi onnistua tai epäonnistua? Miettikää nyt, sä synnyt, kasvat ja kuolet. Kenelläkään ei sinänsä ole mitään suurempaa tehtävää tai päämäärää täällä. Ja vaikka olisikin, kuka on oikeutettu päättämään mikä se on? Jokaiselle elämä on subjektiivista. Eikai sillä voi olla merkitystä miten sen elämänsä elää, kun kaikille se matka on kuitenkin pisteestä A pisteeseen B, ei kiertoteitä eikä erillisiä maaleja. Tuli vaan mieleen, kun silloin tällöin kuulee ihmisten suusta lausahduksia kuten "olen epäonnistuntu elämässäni" tai "en koskaan tule saavuttamaan mitään elämässäni". Ajattelin vaan, että eikai sillä ole kauheasti väliäkään, kun kuolema on kuitannut, niin ollaan kaikki samalla lähtöviivalla: mullaksi maantuneina uutena maa-aineksena uusien ihmisten jalkojen alla, ei kenenkään yläpuolella vaikka mitä olisit saavuttanut. Tai ehkä toiset on sitten Biolanin mustaa laatumultaa ja toiset Euroshopperin kakkoslaatua.

Mä olen päättänyt elää elämääni kokeillen kaikenlaista ja haalien mahdollisimman paljon kokemuksia, ikäänkuin olisin ensimmäisen ja viimeisen kerran isossa ja hienossa huvipuistossa: kyllä mä sielläkin ottaisin tavoitteekseni käydä ainakin kerran kaikissa laitteissa ja syödä ainakin yhden hattaran.

Kun katsoo noita kuivia käppyrä hiuksia joista väri on kadonnut aikapäiviä sitten ja mun silmiä suurempia silmäpusseja, ei voi olla kuin yhtä mieltä siitä, että tarvitsen sekä lomaa että uuden tukan :D