Mä pidän Hobitista elokuvana, enkä vertaa sitä kirjaan. Kirjat ja elokuvat on ihan eri sarjoissa kun puhutaan LotRista ja Hobitista, mutta nervermind, elokuvien toteutus että näyttelijävalinnat (heh, etenkin näyttelijävalinnat) ovat täyttä rakkautta. Lisäksi mulla on menossa niiiiiin vaikea Keskimaa-kausi, että itken verta jos en herää tässä lähitulevaisuudessa jostainpäin ko. maisemia. Toisaalta itken sitä verta jo tällä hetkellä, että eipä tuo kai kovin kummoinen muutos olisi. Mutta silti.
Miksi pitää aina rakastua kaikkeen joka on niin mahdotonta tai niin kaukana? Fiktiiviseen hahmoon rakastuminen on ehkä ikävintä mitä tässä maailmassa voi tapahtua! Kelatkaa nyt, rakastut mihin tahansa näyttelijään tai muusikkoon tai mihin vaan vastaavanlaiseen henkilöön, niin ainakin se on olemassa (jossakin muualla kuin sun päässä), mutta kun rakastut luotuun hahmoon, niin sä et yksinkertaisesti koskaan tule saamaan sitä. Eikä sulla ole mahdollisuuttakaan.
PS. Kuolleita oikeita ihmisiä ei lasketa!
Paitsi no, jos Aidan Turner aka Kilin näyttelijä haluaisi laukata mun luokse ja käyttää suoristusrautaa lopunelämänsä ja pitää muutenkin Kili-lookin, niin tänne vaan! Lisää mahdottomuutta elämään tuo mulle kehkeytynyt Nazgûl-obsessio... tai sitten se on vaan ylipäätä tää koko obsessio. Hard to say. Voisin mä silti ottaa mulle tänne yhen Nazgûlin. Josta tulikin mieleen. että toivottavasti mun ihanaiset Noita Kuningas-leggarit saapuu pian!
 |
| Black Milk Clothingin Witch-King leggarit, noomnoomnoom, kohta mun! |
Tässä vaan menee yksinkertaisesti järki kun ei enää tee muuta kuin katso Hobittia, kuuntele Hobitti ja LotR-sound trackeja, puhu Hobitista, selaa aiheeseen liittyviä kuvia yms... Pakko päästä pian Uuteen-Seelantiin!
***
Ja ihan viimeiseksi pitää taas pitää pieni MAALISkuu-hehkutus: enää joku 40 päivää niin keikkarumba alkaa ihanasti Lontoon-matkalla! ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti