Musta vaan tuntuu, että... no että mun aika olisi ikäänkuin vähenemässä. Kun tää kaikki alkoi uusiutua kuukausia sitten, niin alkuun huonoja ja syviä hetkiä oli suhteellisen harvoin. Sitten niitä alkoi olla vähän useammin, pian niitä alkoi esiintyä viikoittain ja tässä viimeisten viikkojen aikana ne ovat olleet päivittäisiä. Vaikka pimeitä hetkiä on ollut päivittäin, ei se ollut ympärivuorokautista, se saattaa olla vaikka aamu tai ilta tai pari tuntia päivällä. Nyt viimeisen viikon aikana sieltä kuopasta nouseminen on kuitenkin alkanut käymään entistäkin raskaammaksi, ja pelkään etten kohta enää jaksa ponnistaa sieltä pois. Se tuntuu vähän siltä, kuin olisi koko keho kipsissä: kävellessä ei tunne jalkojaan, kasvojaan eikä ajatuksiaan. Saatan havahtua siihen että on kulunut tuntejakin ilman minkäänlaista tunnetta siitä, että eläisin. Ja kun havahdun, niin ahdistus vavisuttaa koko pakettia niin, että on helpompi vaipua takaisin siihen tunnottomaan ja tiedottomaan tilaan. Muihin ihmisiin keskittyminen vaatii jatkuvasti suurempia ponnisteluja ja usein tekisikin mieli vain painaa STOP-nappulaa ja pysäyttää muukin elämä ympäriltä. Pelkään, etten kohta jaksa enää hengittää.
Ja vaikka se hengittäminen on hetki hetkeltä vaikeampaa, mut torjuttiin psykiatriselta. Ei hoidon tarvetta luki lyhyessä KIRJEESSÄ jonka sain tänään postin kautta. Entä sitten kun hengittäminen lakkaa, silloinko vasta harkitaan auttamista? Tyhjä, turta ja pettynyt olo kun kaikkien ponnistelujen ja tunnontuskieni kautta uskalsin pyytää apua. No, kai näillä sitten mennään.
Pientä iloa elämään kuitenkin toi viime sunnuntai. Tiia, pikkusiskoni, odotti mua mun luona kun tulin töistä kotiin ja äiti oli ostanut kaikkea hyvää ja ruokaa jääkaapin täyteen. Laitettiin itsemme juhlakuntoon ja otettiin vastaan ihanaakin ihanampia ystäviäni. Tunsin pitkästä aikaa spontaania iloa siitä, että mulla on ihania ihmisiä lähellä ja jotka auttavat, tukevat ja kuuntelevat. Tuntuu jotenkin turvalliselta, kun tiedän että on olemassa porukka joka ei lähde pois mun luota vaikka mitä kävisi. Tarkoitus oli siis etkoilla mun suuressa residenssissä, ja johan olikin etkot! Oli super hauskaa, haluan useamminkin pyytää porukan mun luokse! Kun skumpat, ufot, viinadrinksut ja lonkerot oli saatu kumottua, lähdettiin Tiian ekalle baarireissulle Bäkkärille. Muuten oli jees, mutta bändit oli vähän... tylsähköjä :D Sinnan kanssa pistettiin taas vaihteeksi bileet pystyyn tanssilattialle bändien välissä, mutta Tiian en saanut millään mukaan vaikka kuinka yritin. Kyllä mä vielä joku päivä!
Kun nukahtaminen kävi jo liian lähellä, poistuttiin paikalta ihan suosiolla. Me siskokset lähdettiin hasardin bussimatkan myötä Töölön lukaalille nukkumaan. Oli sairaan pitkä päivä, 11h töitä plus baari on aina paha yhdistelmä. Mutta kaikesta taas selvittiin kunnialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti