is that all right?

Mun päässä tikittää aikapommi ja jos en kohta aloita sen purkamista, niin tapahtuu paljon pahoja asioita. Mun pitäisi jaksaa koota itseni ja ottaa asiakseni soittaa terveyskeskukseen. Mun pitäisi kertoa, että mun sisällä asuu edelleen paha ja se on nostanut päänsä. Mun pitäisi kerätä voimia aloittaa huoltoprojekti taas kerran alusta. Mietin vaan päivästä toiseen: jos en osaa avata suutani läheisilleni, miten teen sen vieraalle?

Kun ennen kävin psykiatrilla, istuin suurimman osan ajasta hiljaa ja pidättelin kyyneleitäni. Olin mielestäni niin vahva kun en puhunut, mun käsitys tilanteesta oli se, että mun ei kuulunut parantua. Kukaan ei saanut mua puhumaan, ihmiset vaihtuivat ympärillä, kävin kaiken maailman musteläikkätestit lävitse... mutta hiljaisuudessa. Nyt vähän vanhempana, kun osa siitä nuoruuden kapinasta on jo hälvennyt, olen alkanut tajuamaan, että ei se kapinaa ollut. En vain osaa, en kykene. Mä olen luonut itsestäni tälläisen, mun on tarkoitus olla tsemppaava, kannustava, humoristi, kepeä ja värikäs kun avaan suuni. Mulla ei ole lupaa olla heikko. Mutta jos en kohta puhu, niin... niin.

Mä koitan ajatella tätä sairautta vähänkuin flunssana: se menee ohitse. Flunssan takia ei tarvitse mennä lääkäriin, kuume ei aina edes nouse ja töissäkin jaksaa joten kuten käydä. Harmi vaan että tää kaikki alkaa olla verrattavissa lähinnä malariaan. Voi nyt helvetti, kuulostaa niin säälittävältä vinetä blogissa huonoa oloaan kun tossa parin sadan metrin päässä on siihen vineämiseen tarkoitettu laitos jossa on ihmisiä jotka on koulutettu kuuntelemaan tälläisiä älykääpiöitä. Ensimmäisen maailman ongelmako, häh? :D Kyllä mä silti joka ilta sängyssä makoillessa ja kattoa tuijottaessa mietin, että miksi juuri minä? Miksi en ole saanut sitä helppoa elämää? Onko tän kaiken takana jokin suurempi syy? Niin masentavaa kuin se onkin, yleensä mun loppupäätelmä on se, että tämä langetetaan niiden ns. turhien yksilöiden niskaan jotka halutaan raivata pois vahvempien edestä. Meidän mieliä myllätään kunnes meidät ajetaan pois, kunnes loppujen lopuksi tajutaan itse lopettaa kärsimyksemme.

Lisäksi mun varmaan pitäisi mainita lääkäritädeille ja -sedille muutama sana siitä, että mun todellisuudentaju on taas hämärtynyt. Mun on vaikea aamuisin hahmottaa olenko unessa vai en, ja mun unet on alkaneet taas olla sitä samaa "olen hereillä, ei en ole hereillä, olenpas sittenkin, ai hitto en ollutkaan"-kaavaa. Ja jos menneisyydestä olen mitään oppinut, niin seuraava askel on se, etten enää nuku ollenkaan koska en uskalla. Halle-fucking-luja milloin alkaa se parempi kausi elämässä?

Nyt mun moodi tippui niin alhaiseksi, etten jaksa kauheasti hehkuttaa postin tuomaa pakettia. Se oli iso ja painava ja olin niin innoissani siitä: Jeffrey Campbellin Lita Spiket! Love, love, love! Mustaa nahkaa, loputtoman korkea korko ja paljon paljon niittejä. Ne on kauniit.