Luupää liikenteessä

Ajoin tänään elämäni ensimmäisen kolarin. Oon aina ollut mielestäni rauhallinen ja varovainen kuski, enkä osannut odottaa tälläistä. Ok, ei kukaan varmaan oleta ajavansa kolaria, mutta silti. Ja tää oli nyt hyvä elävän elämän esimerkki siitä mitä autokoulussa opetetaan: hitaassakin vauhdissa saa tuhoa aikaiseksi. Nyt viimeistään tajusin, että autot, oli ne minkä kokoisia tahansa, ovat painavia.

Kaikki tapahtui siis työaikana lentokentällä. Ajoin kentän perusnopeutta 30km/h omaa kaistaani pitkin suoraa tietä eteenpäin. Tien ja lentokonehuoltohallin väliin oli kasattu suht korkea lumikinos ja hölmönä en ollenkaan hidastanut vaikka näkyvyys kasan takia olikin huono. Kävi sitten se surkean kuuluisa tilanne "ei sieltä koskaan kukaan tule, ai kappas, no nyt tulikin" ja penkan takaa tuli samaa vauhtia sellainen iso aura/suolausauto. Ei siinä vaiheessa kun välimatkaa mun Hiacella ja auralla on kymmenisen metriä niin paljon enää muuta tehdä kuin painetaan jarrut pohjaan ja toivotaan parasta. Peilijää + kitkarenkaat + toinen ajoneuvo= iso pamaus. Siinä vaiheessa kun jarrut lukossa valutaan päin meitä vastaan tulevaa tonnimöhkälettä kaikki meni vähän hidastetusti. Mun kyytiläiset pomppas niin kauas ovesta kuin pääsivät, kuului pamaus ja sellainen ryttäytymisen ääni kun pelti taipui ja lopuksi räsähdys kun tuulilasi painui sisään. Rumaa sanaa käyttääkseni: vittu että pelotti sillä hetkellä. Mentiin muutamat metrit sen auton siivellä taaksepäin.

Onneksi sentään me kaikki kolme säilyttiin ehjinä. Toinen tiimiläinen sai ilmeisesti lasinsirpaleen silmäänsä ja lähti käymään lääkärissä, mä sain hermolomaa loppupäivän ja siinä se. Toivottavasti oli mun elämän eka että vika kolari. Tsiisus christ, kädet tärisee vieläkin. Mietin vaan koko ajan, että mitä jos oltaisiin törmätty aura-auton hyttiosaan, tai jos sillä olisi ollut enemmän nopeutta. tai jos se olisi ollut tankki, tai jos... Ei pitäisi jossitella, kenellekään ei käynyt mitään pahempaa ja peltejä saa uusia. Kuumottavaa silti.

Hilpasin kaupan kautta hakemassa hermoirtareita, näin Reettaa ja Essiä Kampissa, tulin kotiin peiton alle ja nyt aion olla tässä loppupäivän. Hyvää helmikuuta teillekin, toivottavasti muilla ei ala yhtä kuoppaisesti tää kuukausi. Toivon vaan etten saanut mitään traumaa etten enää koskaan suostu ajamaan, nyt ainakin on vielä sellanen olo että itku tulee kun mietinkin että pitäisi mennä takaisin kentälle aurakaluston joukkoon ajamaan :D