Mä heräsin tänään aikaisin. Mä en todellakaan olisi halunnut herätä kahdeksalta aamulla, koska se tarkoittaa lisätunteja mun päivään, ja aamut ovat iltojen lisäksi niitä päivän pahimpia hetkiä. Nytkin minuutit vaan napisevat silmissä ja korvissa, 40 minuutin kuluttua pitäisi olla polilla. Mua ei oikeastaan kiinnostaisi mennä sinne, vaikka kerrankin olen hoitanut kaikki asiat, jotka mulle annettiin hoidettaviksi. Silti, mä en haluaisi mennä istumaan siihen samaan huoneeseen kertaamaan samoja asioita; kertaamaan sitä kuinka mun elämä on perseestä ja kuinka perseestä mun menneisyys on ja kuinka perseestä ahdistus, paniikki, kuolemankaipuu ja sosiaalistentilanteidenpelko on. Mä toivon, että olisi syksy, ja pääsisin aloittamaan psykoterapian. Toisaalta, toivon ettei syksy olisi täällä pitkään aikaan.
En tiedä mitä haluan tai odotan itseltäni, saatika mitä haluaisin mun hoitokontaktien tekevän. Hoitavan mun pään kuntoon? Mä en vaan yksinkertaisesti usko sen olevan mahdollista. Mulle ei enää ole olemassa mitään muuta reittiä, musta tuntuu, että olen kadottanut itseni jo niin kauan sitten. Mua pelottaa, ärsyttää ja turhauttaa. Mä annan tälle jutulle aikaa, vaikka se tuntuu kuinka kuristavalta tahansa. Mä en vaan oikein tiedä, mihin asettaisin seuraavan askeleni.
Mä haluaisin soittaa polille ja sanoa, etten pääse tulemaan. Etten kykene poistumaan kotoa, etten halua lähteä liikenteeseen, etten vaan pysty. Mulla on niin tyhjä olo viikosta toiseen, ettei mulla ole mitään sanottavaa. En saa ulos mitään, en edes tiedä mitä mun sisällä liikkuu. On turhauttavaa kohdata viikosta toiseen, kuinka hyödytön olen auttamaan itseäni. Mä olen kuin kampela ja vaan olen ja toivon, että joku muu tekee kaiken mun puolesta. Mutta kun ei vaan pysty.
Puoli tuntia jäljellä, ja istun edelleen sängyllä yöpaita päällä, hiukset pystyssä ja eilisen ripsarin jämät alaluomilla. Tuntuu, kuin mun sydän ei löisi enää. Ehkä se ei lyökään. Mä luin jostain, että kuoleman jälkeen ihmisen aivotoiminta kestäisi vielä 7 minuuttia, jonka aikana oma elämä ikäänkuin kelaantuu ihmisen mielessä. Mistä siis tietäisin, vaikka olisin nyt kuollut, ja tää on vaan sitä mun viimeistä 7 minuuttista ennen lopullista mustuutta? Toisaalta lohdullista, toisaalta taas tosi lohdutonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti