There is something inside you, but it's hard to explain

Taas sitä mennään. Istun linja-autossa matkalla Porvooseen elämään eilisen uudelleen, eli myymään vappupalloja. Ja mua ahdistaa helkkaristi.

Mä en tiedä millä mä sinnittelen tämän päivän lävitse edes puolikunnialla. Tärisen bussissa ja mun kurkkua kuristaa, itkettää mutten kehtaa itkeä. Mä haluaisin että tää matka kestäisi iäisyyden, koska on halua seistä omilla jaloillani. Mä haluaisin paeta, huutaa etten mä pysty tähän. En mä kuitenkaan voi, mun omatunto ei salli sitä, etten kestäisi kahta 9 tunnin työpäivää. Pakko, pakko, pakko. Mä vaan pelkään kamalasti että lahoan Porvoon torille ja saan paniikkikohtauksen tai että alan itkemään.

Mä en ymmärrä miksen osaa ottaa yhtään sterssiä vastaan, mulla ei vaan tunnu olevan yhtään immuniteettia sitä kohtaan. Mä vaan pelkään kaikkea epäolennaista liikaa. Mun pitäisi vaan sisäistää fakta, ettei mulla ole mitään hätää, että kaikki on ihan hyvin. Nyt vaan ton hokeminen tuntuu täysin hyödyttömältä. Repeän palasiksi.