Mun elämässä on hyviä hetkiä ja päiviä. On asioita joista pidän ja OIKEASTI on niitä hetkiä kun vaan haluaisin halata ja rakastaa kaikkea ympärilläni. Ehkä välillä liikaakiin, silloin tuntuu kuin kävisin ihan liian ylikierroksilla, olen mahdoton ja rasittava, en osaa keskittyä mihinkään. Ja sitten niiden hetkien välissä on tyhjyys. Olen niin maassa, niin surullinen, niin tunnoton, niin kylmä. Sätin itseäni kaikesta. En sen takia, että itsetunnossani olisi jotain vikaa, ei, omasta mielestäni tunnen itseni ja tiedän mitä haluan, mutta... tuntuu kuin olisin ulkopuolinen ja iskisin itseäni raipalla aina uudestaan ja uudestaan satoja ja tuhansia kertoja päivässä. Itseasiassa niinäkin hetkinä kun olen iloinen.
Ajatukset päässäni ovat ihan järjettömiä! Joinain hetkinä saatan ajatella, että kaikki paha mitä ympärillä tapahtuu johtuu jostakin mitä olen tehnyt. Tai jos jossain tapahtuu onnettomuus on senkin syynä varmasti se, etten tehnyt jotakin oikein. Jos bussi on myöhässä niin kaikki katsovat mua vihaisesti. Jos jätän jotain tekemättä, kaikki katsovat mua vihaisesti. Jos olen hiljaa, kaikki katsovat mua vihaisesti. Jos puhun, kaikki inhoavat mua. Ja hauskinta/hassuinta/friikeintä on se, että mä vaan kuuntelen niitä ääniä enkä tee mitään. Tai no teen, lamaudun.
Lohduttavaa tässä on se, että suunnilleen tiedän mistä tämä johtuu. Mutta pitkälle se ei riitä, sillä haluan siitä eroon. Mietin vain, miksi kaikki nämä eron paineet kasaantuvat nyt yhdeksi möykyksi? Eilen romahdin töissä täysin koska puhuttiin auton skrapaamisesta ja kuinka paljon parkkipaikalla on lunta. Kyynelten virta on loputon kun mietin jouluostoksia, jouluruokia, joulukuusia, lunta, kaikkea. Mulle on ollut turvallista se, että uuteen kotiini olen luonut kaikille vanhoille asioille ja esineille täysin uudet merkitykset. Täällä mikään ei oikeastaan muistuta menneestä. Mutta talvi ja lumi, miten niin abstraktit asiat voivat muistuttaa niin monesta?
Ja kaikista raskaimmat iskut itseltäni saan juuri eron takia. En saisi surra, koska olin se paha joka pilasi kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti